24.1.2016

Väärä käsitys lahjakkuudesta voi vahingoittaa sinua ja lapsiasi



”Lahjakkuutta ei ole olemassa. Olemme kaikki ihmisinä tasavertaisia. Voi olla joku, jos uhraa aikansa.”

Edellisen lausui jo viisi vuotta vapaaottelua voittamattomana otellut ja painoluokkansa maailman ykkönen Conor McGregor, joka sanoi myös, että ei ole lahjakas vaan pakkomielteinen.

McGregor ei ole ajatuksineen yksin, vaan myös monet muut näkevät että lahjakkuudella ei ole menestymisen kannalta ainakaan olennaista merkitystä.

Kuitenkin näin väittävät ovat pahasti väärässä. Itse väärässä oleminen ei kuitenkaan ole pahinta vaan se, että ihmiset, jotka tähän väitteeseen uskovat, voivat tehdä vakavaa vahinkoa itselleen tai seuraajilleen.

Lukuisat kaksos- ja adoptiotutkimukset ovat osoittaneet, että jokseenkin kaikissa ominaisuuksissa yksilöiden väliset erot johtuvat merkittävissä määrin perimästä. Identtisillä kaksosilla samankaltaisuus ei rajoitu pelkästään ulkonäköön vaan he muistuttavat voimakkaasti toisiaan myös mieleltään. Eri perheisiin adoptoidut identtiset kaksoset muistuttavat ominaisuuksiltaan toisiaan likimain yhtä paljon kuin samassa perheessä kasvaneet identtiset kaksoset, mutta eivät juuri ollenkaan samassa perheessä kasvaneita ei-biologisia sisaruksiaan.

Massiivisen, 2 748 tieteellistä tutkimusta käsittävän meta-analyysin mukaan perimä selittää keskimäärin 49 % eli noin puolet eri ominaisuuksien vaihtelusta ihmisyksilöiden välillä. Sen sijaan samassa perheessä kasvamisella ei ole joitakin poikkeustapauksia, kuten puoluekantaa, lukuun ottamatta juuri ollenkaan vaikutusta.

Ruotsalaispsykologi K. Anders Ericsson kollegoineen esitti vuonna 1993, että 10 vuotta intensiivistä harjoittelua on välttämätön korkean suorituskyvyn saavuttamiseksi jollakin alalla, ja Malcolm Gladwell (2008) popularisoi tämän 10 000 tunnin säännöksi kirjassaan Outliers. Mainittu 10 000 tuntia harjoittelua tarkoittaisi lähes kolme tuntia harjoittelua päivässä kymmenen vuoden ajan.

Tohtori Guillermo Cambitelli selvitti asiaa shakinpelaajien kohdalla Frontiers in Psychology -julkaisussa viime vuonna julkaistussa artikkelissaan. Hänen arvioimassaan tilastossa mestaritason shakinpelaajat olivat harjoitelleet keskimäärin 10 530 tuntia, eksperteiksi luokitellut 5 673 tuntia ja keskitasoiset 3 179 tuntia. Näistä lukemista on siis nähtävissä selvästi, että korkea taso on yhteydessä suureen määrään harjoittelua, ja mestaritaso osuu varsin hyvin 10 000 tunnin sääntöön.

Kuitenkin mestaritasolla olevien harjoittelumäärän keskihajonta oli 7 414 tuntia, eksperttien 4 654 tuntia ja keskitasoisten 4 615 tuntia. Sanallisesti ilmaistuna tämä tarkoittaa, että samalla tasolla olevien harjoitusmäärissä on valtavia eroja, eikä yhteys harjoittelumäärän ja pelaajan tason välillä täten ole kovin voimakas. Samaa osoittaa myös, että 10 % mestaritason pelaajista oli pelannut vain 2 500 tuntia tai vähemmän, kun taas 3 % keskitason pelaajista oli pelannut 17 500 tuntia tai enemmän.

Michael P. Lombardo ja Robert O. Deaner (2014) puolestaan tutkivat 20 nopeimman sadan metrin tilastoajan omaavan yhdysvaltalaispikajuoksijan ja 15 yhdysvaltalaisen pikajuoksun olympiavoittajan (100 m tai 200 m) elämäkerrat ja havaitsivat, että jokaisen kohdalla ylivertainen juoksunopeus huomattiin jo ennen juoksuharjoittelun aloittamista. Evelyn Ashfordin ja Marion Jonesin kohdalla kansainvälisen tason pikajuoksijaksi riitti vain vuoden harjoittelu.

Hollantilaisilla kaksosilla tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin identtisten ja ei-identtisten kaksosten arvioita omasta kyvykkyydestään, musiikin, taiteen, kirjoittamisen, kielen, shakin, matematiikan, urheilun, muistin ja tietämyksen kohdalla. Perimä selitti yksilöiden välisistä eroista alasta riippuen ”normaalien” yksilöiden kohdalla 32–71 prosenttia ja huippukyvykkäiden kohdalla 50–92 prosenttia. Alussa mainitun vapaaottelijan tapauksen kohdalla merkityksellisen urheilun tapauksessa perimä selitti 85 % huippukyvykkyyden esiintymisestä.

Brooke N. Macnamara kollegoineen kävi vuonna 2014 julkaistussa meta-analyysissä läpi yhteensä 88 tutkimusta ja 111 riippumatonta otosta, joissa selvitettiin harjoittelun merkitystä suorituskyvylle. Ryhmä havaitsi, että harjoittelu selitti menestyseroista vain 26 % peleissä, 21 % musiikissa, 18 % urheilussa, 4 % oppimisessa ja alle prosentin ammattimenestyksessä. Harjoittelulla oli siis merkitystä, mutta se selitti kuitenkin vain pienen osan yksilöiden välisistä eroista.

Aiemmin mainittujen tutkimustulosten pohjalta on helppo nähdä, miten pahasti väite lahjakkuuden merkityksettömyydestä urheilun kohdalla on hukassa, ja sama koskee myös muita aloja. Harjoitus tekee ehkä mestarin mutta vain lahjakkaasta.

Tilannetta urheilun kohdalla pahentaa se, miten harva urheilija lopulta pääsee huipulle. Melkein kaiken pitää osua kohdalleen, jotta seuloutuu suuresta harrastajamäärästä huipulle, ja erityisesti tätä edellytetään perimältä, joka näyttäisi olevan ylivoimaisesti suurin yksittäinen huippumenestyksen selittäjä.

Ajatellaanpa nuorta, joka haaveilee huippu-urheilijan urasta. Hän ei ole ikäisiinsä nähden edes keskinkertainen. Kuitenkin hänelle on kerrottu, että lahjakkuudella ei ole merkitystä vaan kaikki mikä merkitsee, on harjoittelu. Siksi nuori pyrkii harjoittelemaan paremmin kuin kukaan muu ja pyrkii rakentamaan elämänsä harjoittelun ympärille. Vuosien päästä hän sitten huomaa, että kyvyt eivät silti riitä alkuunkaan. Samalla hän ymmärtää, että pakkomielteinen panostaminen urheiluun on heikentyneen koulumenestyksen kautta sulkenut häneltä tien hänen unelma-ammattiinsa.

Tämä on yksi tapa, jolla kuvitelma lahjakkuuden merkityksettömyydestä saattaa vahingoittaa ihmistä, joka siihen uskoo. Ihminen voi tällaisen uskomuksen sokaisemana laskea sen varaan, että saavuttaa jotakin sellaista, josta hänen pitäisi ymmärtää, että hänellä ei ilmeisen lahjattomuuden takia ole siihen realistisia mahdollisuuksia. Hän saattaa panostaa kymmenen vuoden tai 10 000 tunnin ajan asiaan, joka ei sitten lopulta palkitsekaan. Samalla hän menettää mahdollisuuden käyttää tämän ajan johonkin hyödyllisempään.

Toinen riski on, että ihminen saattaa jättää huomiotta asian, jossa hän on erityisen lahjakas, koska hän ei ymmärrä, että sen kanssa on hyvät mahdollisuudet päästä pitkälle. Samalla hän jättää käyttämättä mahdollisuuden menestyä, saada arvostusta ja sitä lisätä omaa onnellisuuttaan.

Kun ihminen ymmärtää sekä lahjakkuuden merkityksen että omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mahdollisuudet onnistuneisiin valintoihin parantuvat. On järkevää miettiä, mihin omat kyvyt riittävät ja miten ne tulevat parhaiten käyttöön. On myös syytä pitää mielessä, että kaikista ihmisistä ei voi koskaan tulla suurmiehiä tai suurnaisia.

Jos tieteellinen tieto viittaa säännönmukaisesti lahjakkuuden suureen merkitykseen, niin miksi asiaa ei yleisesti tiedosteta?

Yhdestä syystä vihjaa kolmen psykologian professorin verkkolehti Slatelle kirjoittama artikkeli lahjakkuuden merkityksestä. Sen lisäksi, että professorit vakuuttelevat lahjakkuuden suurta merkitystä, he käsittelevät asiaa ja sen tunnustamista ongelmana ihmisten yhdenvertaisuudelle ja ilmiselvästi lahjakkuuden merkityksestä kertovan sanomansa hyväksyttävyyttä parantaakseen esittävät, että asian ei tarvitse johtaa yhdenvertaisuuden vähentymiseen, vaan voi käydä jopa päinvastoin.

On olemassa ilmiö nimeltään motivoitunut järkeily (motivated reasoning), jota käsittelin myös aiemmassa, ilmastonmuutoksen kiistämistä käsittelevässä kirjoituksessani. Motivoitunut järkeily tarkoittaa, että ihmisillä on taipumus valikoivasti hakea omaan maailmankuvaan sopivia todisteita ja sivuuttaa sitä vastaan olevat todisteet. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että näin pyritään saamaan hyväksyntää lähipiiriltä, jolta maailmankuva ja arvot on omaksuttu, tai johon kuuluvat ovat valikoituneet läheisiksi samasta syystä.

Voidaan olettaa, että sisäsyntyisten lahjakkuuserojen kohdalla innokkaimpia kiistäjiä ovat ihmiset, jotka edustavat ideologista viiteryhmää, jossa egalitarismi yhteiskunnallisena ihanteena korostuu hierarkkisuuden sijaan. Samoilla linjoilla on myös maailman vaikutusvaltaisimpiin ajattelijoihin kuuluvaksi toisinaan mainittu psykologi Steven Pinker, joka on esittänyt, että ajatus sisäsyntyisten yksilöiden välisten erojen puuttumisesta on houkutteleva erityisesti egalitaristisesta näkökulmasta.

Usein onnellisuuden kannalta voi olla parempi olla suosittu ja väärässä kuin epäsuosittu ja oikeassa. Tilanne on tällainen erityisesti yhteiskunnallisissa kysymyksissä, joissa yksittäisen ihmisen vaikutus lopputuloksen kannalta on olematon. Kun kyse on kuitenkin suoraan omasta tai vaikka omien lasten tulevaisuudesta, suosittujen mutta väärien näkemysten omaksumisen kustannukset voivat olla korkeat. Tämä asia on tärkeä ymmärtää.


Jaa tämä kirjoitus :
 

Havainnoija Copyright © 2013
Distributed By Free Blogger Templates | Designed by BTDesigner · Powered by Blogger