16.5.2015

Ymmärsivätkö luonnonkansat luonnonsuojelun merkityksen?

Suomalaisten keskuudessa näyttää olevan suosiossa ajatus, jonka mukaan alkukantaiset kulttuurit ymmärtävät luonnonsuojelun merkityksen, ja osaavat siksi elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Ajatus ei kuitenkaan ole suomalaisen ajatusmaailman erityispiirre, vaan sillä on suosiota muuallakin länsimaissa kuten Yhdysvalloissa. Se pohjautuu jalon villin myyttiin, jossa pahaksi koetut asiat yhdistetään sivistykseen ja alkukantaisissa kulttuureissa elävien ihmisten katsotaan olevan vapaita tästä turmeluksesta. Kyseinen myytti on hyvin voimakkaasti läsnä länsimaisessa ajattelussa.

Ihmislajin leviämistä seurasi massiivinen sukupuuttoaalto

Alkukantaisten ihmiskulttuurien luonnonsuojelun ymmärryksestä, tai pikemminkin sen puutteesta, antaa kuvan se tosiasia, miten monille eläinlajeille kävi samaan aikaan kuin anatomisesti moderni ihminen alkoi levittäytyä Afrikan ulkopuolelle jonkin verran alle 100 000 vuotta sitten. Noihin aikoihin ihmisten käyttöön näyttävät tulleen projektiiliaseet, joihin kuuluvat esimerkiksi heittokeihäät ja jousipyssyt. Nykyihmisen etu Euraasiassa syrjäytetyksi joutuneeseen neandertalinihmiseen ja denisovanihmiseen verrattuna saattoi olla se, että nykyihmisen anatomia soveltui paremmin projektiiliaseiden käyttöön ja teki nykyihmisestä tehokkaamman tappajan.

Australian aboriginaaleja esittelemässä vipukeihään käyttöä. Kuva Steve Evans / CC BY-NC 2.0

Nykyihmisen levittäytymisen yhteydessä alkoi megafaunan eli isojen, määritelmästä riippuen vähintään 45 kg (100 lb) tai 100 kg painavien maalla asuvien eläinlajien katoaminen, mikä näyttää ajoittuvan eri mantereilla ja alueilla ajankohtiin, jotka sopivat yhteen ihmisen levittäytymisen kanssa. Manner toisensa jälkeen kymmenet suuret eläinlajit, jotka olivat asuttaneet alueita jopa miljoonia vuosia, katosivat suhteellisen lyhyellä aikavälillä. Ihmisen saapumisen megafaunan tuhoon yhdistävän ajatuksen teki tunnetuksi 1960-luvulla paleontologi Paul S. Martin, joka nimitti sitä blitzkrieg-malliksi. Blitzkrieg tarkoittaa saksaksi salamasotaa, joka tunnetaan erityisesti Saksan toisen maailmansodan taktiikkana.

Nuolet osoittavat, kuinka kauan sitten nykyihminen levittäytyi eri alueille.

Tuho iski Australiaan

Australian megafauna alkoi kadota likimain 50 000 vuotta sitten, mikä ajoittuu likimain samaan ajanjaksoon Australian ihmisasutuksen kanssa. Suurin osa Australian megafaunasta katosi muutaman kymmenen tuhannen vuoden aikana.

Diprotodon ihmiseen suhteutettuna.
Australiasta katosi suuri määrä jättiläiskokoisia pussieläinlajeja, kuten esimerkiksi lähes kolme tonnia painava diprotodon. Linnuista katosi esimerkiksi jopa 500 kg painava, sorsalintuihin kuuluva dromornis ja enintään 250-kiloiseksi kasvava bullockornis. Kadonneista matelijoista mainitsemisen arvoinen on 7-metrinen varaanilaji megalania, jonka kohdalla arviot enimmäispainosta vaihtelevat voimakkaasti tuhannen kilon molemmin puolin.

Pohjois-Amerikka muuttui täydellisesti

Myös Pohjois-Amerikassa suurin osa megafaunasta hävisi, mutta tämä tapahtui eri aikaan kuin Australiassa. Pohjois-Amerikassa suurin sukupuuttoaalto näyttää ajoittuvan muutaman vuosituhannen jaksolle, joka alkoi hieman päälle 10 000 vuotta sitten. Sukupuuttoaalto alkoi vain vähän sen jälkeen, kun paleointiaanien clovis-kulttuuri levittäytyi alueelle. Clovis-kulttuuri, joka harjoitti suurriistan metsästystä, tunnetaan äärimmäisen taitavasti valmistetuista keihäänkärjistään.

Pohjois-Amerikasta katosi esimerkiksi useita jättiläismäisiä maalaiskiaislajeja, kuten jopa kolme tonnia painava eremotherium. Mantereelta katosi myös vyötiäisiin kuuluva, kilpikonnaa muistuttava glyptodon, joka kasvoi enintään tuhannen kilon painoiseksi, ja samaa kokoluokkaa oli myös tylppäkuonokarhu. Lisäksi alueelta katosi useita mammuttilajeja. Muita kadonneita lajeja ovat esimerkiksi paikalliset leijonat, gepardit, kamelit, laamat ja useat hevoslajit.

Hevosen kohdalla mielenkiintoista on se, että nykyiset hevoset ovat peräisin Pohjois-Amerikasta, josta ne levittäytyivät Euraasiaan. Tämän takia Pohjois-Amerikan sukupuuttoaalto ei ollut hevosten loppu, vaan ne palasivat mantereelle eurooppalaisten ratsuina ja vetojuhtina. Vapaaksi päässeistä hevosista on muodostunut Pohjois-Amerikkaan uusi luonnossa elävä hevoskanta, joka tunnetaan mustangeina.

Taiteilija Heinrich Harderin maalaus glyptodonista.

Tuho levisi myös Etelä-Amerikkaan

Myös Etelä-Amerikka koki yhtä suuren megafaunan tuhon kuin Pohjois-Amerikka, mutta suurin tuho näyttää ajoittuvan satoja vuosia Pohjois-Amerikkaa myöhäisemmäksi, mikä sopii yhteen sen kanssa, että asutus levisi pohjoisesta etelään.

Etelä-Amerikasta kadonnut maalaiskiaislaji megatherium oli nykyisen norsun painoinen ja kuusi metriä pitkä. macrauchenia oli hieman kamelia muistuttanut laji, joka saattoi painaa likimain tuhat kiloa. Arctotherium puolestaan on Etelä-Amerikasta hävinnyt karhulaji, joka on saattanut painaa likimain 1 500 kg. Lisäksi Etelä-Amerikasta hävisi myös muita megafaunaan kuuluvia lajeja, joista osa on samoja kuin Pohjois-Amerikasta hävinneet lajit.

Megatherium Pariisin luonnonhistorian museossa.

Afrikka kehittyi ihmisten kanssa ja säästyi tuholta

Suurin poikkeus megafaunan häviämiseen on Afrikka, jossa lähes kaikki megafaunaan kuuluvat lajit säilyivät. Tätä asiaa selittää se, että samaan aikaan kuin evoluutio kehitti ihmisen kykyä metsästää, kehittyi saalislajeille puolustusmekanismeja, kuten pelkoa ihmistä kohtaan, minkä takia metsästämisestä tuli aiempaa vaikeampaa. Kyse ei ole vain nykyihmisistä, vaan myös nykyihmistä edeltäneistä hominideista, jotka saalistivat jo aiemmin ja näin vaikuttivat saaliseläinten evoluutioon.

Euraasiassa luonto sopeutui nykyihmisten edeltäjiin

Myös Euraasiassa megafaunan kato jäi rajalliseksi, mikä johtunee siitä, että pystyihminen (homo erectus) asutti eteläisen Euraasian likimain kaksi miljoonaa vuotta sitten ja heidelberginihminen n. 500 000 vuotta sitten. Heidelberginihmisestä kehittyi Afrikassa nykyihminen, Lähi-idän seudulla neandertalinihminen ja Itä-Aasiassa denisovanihminen. Kaksi jälkimmäistä asuttivat alueitaan ennen nykyihmisen saapumista ja geneettisten todisteiden mukaan myös lisääntyivät nykyihmisten kanssa. Nämä nykyihmistä edeltävät ihmistyypit ovat auttaneet Euraasian megafaunaa sopeutumaan myös nykyihmisten muodostamaan uhkaan. Silti Euraasiasta hävisivät mm. luolahyeenat, luolaleijonat, villasarvikuonot ja villamammutit.

Saaret viimeisiä turvapaikkoja

Muilla alueilla megafaunan viimeisinä turvapaikkoina toimivat saaret, jotka ihminen asutti mannermaata myöhemmin. Villamammutti kuoli sukupuuttoon mantereilta n. 10 000 vuotta sitten, mutta laji eli pohjoisella Jäämerellä sijaitsevalla Wrangelin saarella vielä alle 5 000 vuotta sitten ennen ihmisasutuksen saapumista. Viimeiset maalaiskiaislajit hävisivät Karibian saarilta n. 5 000 vuotta sitten, kun ihmiset levittäytyivät kyseisille saarille. Afrikan vieressä sijaitsevalla Madagaskarilla megafaunan tuho alkoi vasta alle 2 000 vuotta sitten, kun ihmiset löysivät saaren. Sama kuvio toistui myös Karibialla, Uudessa-Seelannissa, Tyynen valtameren saarilla ja niin edelleen. Kun ihminen levittäytyi, useat selvinneisiin eläimiin verrattuna hämmästyttävän suuret eläinlajit hävisivät.

Muut selitykset megafaunan tuholle heikkoja

Megafaunan häviämisaallolle on esitetty myös muita selityksiä kuin saalistavat ihmiset. Yhdeksi syyksi on esitetty komeetan osumaa Pohjois-Amerikkaan 12 900 vuotta sitten, mutta tällaisen tapahtuman puolesta ei ole selkeää näyttöä, eikä se myöskään selittäisi ilmiön esiintymistä eri aikoina eri paikoissa. Toiseksi selitykseksi on esitetty ihmisten tai ihmisten mukana tulevien koirien levittämiä tauteja. Tällaista teoriaa vastaan puhuu se, että sukupuutot kohdistuivat hyvin erilaisiin lajeihin, mutta sukupuuttojen ulkopuolelle jäi hävinneiden lajien sukulaislajeja. Sukupuutot eivät siis osuneet biologisesti läheistä sukua toisilleen oleviin lajeihin, kuten tautien tapauksessa voisi olettaa.

Myös ilmaston muuttumista on esitetty syyksi, mutta tuoreeseen dataan perustuvan mallin mukaan sillä näyttäisi olevan enintään heikko yhteys sukupuuttoihin ja tämäkin pelkästään Euraasian kohdalla, kun taas ihmisen leviäminen selittää saman tutkijaryhmän mallin mukaan megafaunan tuhoutumista ja sen ajoittumista vahvasti. Myöskään megafaunaan kuuluvien lajien selviäminen saarilla kaikista pisimpään ei sovi yhteen ilmastonmuutoksen kanssa, koska saarten pienten populaatioiden rajoittunut geneettinen vaihtelu ja paremmille asuinalueille siirtymisen mahdollisuuden puuttuminen tekevät ilmastonmuutoksesta selviämisestä vaikeampaa saarilla kuin mantereella.

Paul S. Martinin kaavio isojen nisäkkäiden katoamisesta ja ihmisen saapumisesta eri alueille.

Tiedon ja ymmärryksen puute voi olla ongelma

Tilanne, jossa riistan säilyminen on riippuvainen metsästyksen sääntelystä, on alkukantaisten ihmisyhteisöjen tapauksessa hankala. Ihmiset elivät tällaisessa tilanteessa tyypillisesti omassa pienessä kuplassaan tietämättä juuri mitään mantereen suuruudesta, riistakannan koosta tai sitä kaukana hyödyntävistä ihmisistä. Ihmiset eivät tuolloin eläneet nykyisen kaltaisessa maailmankylässä, jossa tieto leviää nopeasti. Myös riistaresurssien hyödyntämisen ja sen kulumisen yhteyden ymmärtäminen on oletettavasti ollut puutteellista.

Riistaresurssien hallinnointi yhdessä oli käytännössä mahdotonta

Toinen ongelma on, että riista on luonteeltaan yhteisresurssi, mutta asutus koostui tyypillisesti vain osittain toisiinsa kontaktissa olevista ihmisryhmistä, eivätkä kontaktit todennäköisesti olleet aina rauhanomaisia. Ei siis ollut mahdollisuutta tarkkailla yhdessä riistakantojen kehitystä ja sopia, kuinka paljon kukin ryhmä saa niitä hyödyntää. Tällaisessa tilanteessa ne ryhmät, jotka eivät rajoita metsästystään riistakantojen säilymisen hyväksi, pystyvät hyötymään ja kasvamaan sitä rajoittavien ryhmien kustannuksella. Lopulta kuitenkin kaikki kärsivät riistakantojen romahduksesta. Kyseinen asetelma tunnetaan yhteismaan ongelmana. Mikään taho ei ollut tekemässä riistalaskentoja, jakamassa kaatolupia tai valvomassa metsästystä. Ei siis ihme, että useille riistaeläinlajeille kävi kehnosti.

Luonto joutui sopeutumaan ihmiseen

Ajatus, että luonnonkansat ovat ymmärtäneet elää sopusoinnussa muun luonnon kanssa, voidaan kääntää toisin päin. Alkukantainen ihminen ei oppinut elämään sopusoinnussa luonnon kanssa vaan luonto ihmisen kanssa. Kaikki ne lajit, jotka ovat eivät sopeutuneet siihen, että ihminen pyrkii hyödyntämään luonnon tarjoamia resursseja, olivat uudessa tasapainotilanteessa jo kuolleet sukupuuttoon. Sivistynyt ihminen teknologioineen on nyt taas rikkonut tämän tasapainon ja laittanut luonnon entistä ahtaammalle, mutta myös tiedämme toimiemme mahdolliset seuraukset, mikä mahdollistaa ratkaisujen kehittämisen.


Jaa tämä kirjoitus :
 

Havainnoija Copyright © 2013
Distributed By Free Blogger Templates | Designed by BTDesigner · Powered by Blogger