23.12.2015

Ilmastokysymys ja kulttuurinen maailmankuva


Ilmastonmuutos on ollut esillä ilmastoneuvottelujen ja saavutetun ilmastosopimuksen vuoksi. On sanottu, että neuvotellun sopimuksen tavoitteet ovat kovat, mutta keinot niiden toteuttamiseksi ovat alimitoitetut.

Kaikesta huolimatta ihmislähtöisen ilmastonmuutoksen olemassaoloa epäillään yleisesti, ja sen torjuntakin on lähtenyt hitaasti käyntiin, vaikka riskistä on varoitettu jo yli neljännesvuosisadan ajan.

Miten sitten tavallisen ihmisen, jolla ei ole mahdollisuuksia ymmärtää laskennallisia ilmastomalleja ja niiden rajoituksia, olisi järkevintä päättää, mihin ilmastoasioissa uskoo?

Kysymys voidaan palauttaa yleisempään muotoon siitä, mihin yleensä kannattaa uskoa, jos haluaa mahdollisimman luotettavaa tietoa jostakin asiasta. Vastaus tähän kysymykseen on, että kannattaa perehtyä, mitä tiede asiasta sanoo. Tieteen parissa työskentelevät ihmiset kun kuuluvat perehtyneimpiin ja käyttävät menetelmiä, jotka on kehitetty mahdollisimman tehokasta tietämyksen lisäämistä varten. Tähänkin on kuitenkin syytä lisätä varaus, josta lisää myöhemmin.

Hyvin suuri osa ilmastotieteilijöistä uskoo, että on meneillään ilmastonmuutos, joka on pääosin ihmisen aiheuttaman. Onko siis niin, että ilmastonmuutoksen kiistäjät ovat vain yksinkertaisesti tietämättömiä tai eivät luota tieteeseen?

Tästä ei kuitenkaan näytä olevan kyse. Yale Law Schoolin professori Dan M. Kahan kollegoineen on saanut selville hämmästyttäviä asioita ihmisten tavasta muodostaa näkemyksiä vastaavista asioista.

Kyseisten tutkijoiden mukaan ihmisten näkemyksiin vaikuttaa, millaisen kulttuurisen maailmankuvan he ovat omaksuneet. Kulttuurisella maailmankuvalla tutkijat tarkoittavat näkemystä siitä, kuinka yhteiskunta ja muut kollektiiviset hankkeet pitäisi organisoida.

Ilmastonmuutoskysymyksen kohdalla esille nousee kaksi kulttuurista maailmankuvaa määrittelevää akselia. Yksi on sijoittuminen kommunitarismin ja individualismin välillä, ja toinen on sijoittuminen egalitarismin ja hierarkkisuuden välillä. Nämä akselit määrittelevät suhtautumista myös moniin muihin yhteiskunnallisiin riskikysymyksiin.

Kulttuurisen maailmankuvan kaksi ulottuvuutta ja suhtautuminen eri riskitekijöihin

Ihmiset, jotka painottavat individualismia kommunitarismin sijaan ja hierarkkisuutta egalitarismin sijaan, ovat kaikista altteimpia kiistämään ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Nämä ihmiset arvostavat vapaata kaupankäyntiä ja yrittäjyyttä, mitä ilmastonmuutoksen torjuminen uhkaa rajoittaa.

Vastaavasti kommunitarismia ja egalitarismia painottavat näkevät vapaan markkinatalouden sosiaalista epätasa-arvoa luovana ja kokevat, että on ihan oikein rajoittaa pahoja yhtiöitä. Heille ilmastonmuutokseen uskominen on kaikista helpointa.

Kulttuurinen maailmankuva vaikuttaa ihmisen suhtautumista tieteeseen siten, että ihmiset uskovat valikoivasti sellaisia tieteilijöitä, joiden näkemykset ovat sopusoinnussa omien näkemysten kanssa. Eri kulttuurisen maailmankuvan omaaville ihmisille muodostuu myös erilainen käsitys siitä, mikä on tieteellinen konsensus jonkun asian suhteen. Tieteellisen näkemyksen katsotaankin olevan sopusoinnussa oman maailmankuvan kanssa.

Ehkä kaikista hätkähdyttävin on tutkijoiden havainto, miten ymmärrys tieteestä ja laskutaito vaikuttavat näkemyksiin kysymyksissä, joilla on merkitystä kulttuurisen maailmankuvan kannalta. Voisi olettaa, että laskutaidon ja tieteellisen ymmärryksen kasvaessa erot eri kulttuurista maailmankuvaa edustavien yksilöiden välillä pienenisivät, kun näkemykset lähestyvät tieteellistä konsensusta.

Kuitenkin havaittiin käyvän juuri päinvastoin: ihmiset jotka saivat hyvät pisteet laskutaitoa ja tieteellistä ymmärrystä mittaavissa testeissä, poikkesivat ilmastonäkemyksiltään enemmän eri kulttuurisen maailmankuvan omaavista kuin heikommin kyseisissä testeissä menestyneet. Sama ilmiö havaittiin myös ydinvoimanäkemysten kohdalla.

Tällainen tulos on kova isku sellaista päättelyä vastaan, että jollakin – usein väitteen esittäjällä itse – on taipumus olla oikeassa, koska hän on älykäs. Tosiasiassa älykkäällä ihmisellä on paremmat edellytykset keksiä perustelut pitää kiinni epäuskottavistakin näkemyksistä, ja tämä on tapa, johon älykkyyttä usein käytetään. Älykkyys ei tee ihmisestä rationaalista, mutta se parantaa mahdollisuuksia perustella ja puolustaa intuition pohjalta muodostettuja näkemyksiä.

Kuitenkaan tällainen valikoiva rationaalisuus ei ole patologinen piirre, vaan se on funktionaalinen, tarkoituksenmukainen osa ihmismieltä.

Nimittäin ihmisillä on taipumus jakaa sama sosiaalinen maailmankuva läheistensä kanssa johtuen arvojen omaksumisesta ja samat käsitykset jakavien valikoitumisesta ystäviksi ja tuttaviksi.

Ihmisille on hyvin tärkeää olla sosiaalisesti hyväksytty, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että ulkopuolelle sulkeminen kiusaamisen muotona aiheuttaa pysyvämmän stressivasteen kuin fyysinen väkivalta tai pilkka. Vastaavasti myös erilainen sosiaalinen maailmankuva voi johtaa välttelyyn tai vastaaviin sosiaalisiin sanktioihin, jotka satuttavat todella pahasti.

Omaksumalla erilaisen sosiaalisen maailmankuvan ihminen vaarantaisi hyväksyttävyytensä lähipiirissään. Tämän estämiseksi ihmisillä on taipumus hakea tiedostamattaan perusteita, jolla voi perustella hyväksyntää tuottavan maailmankuvansa, kun vastakkainen näkemys tuntuu epämiellyttävältä.

Toisaalta taas olemalla väärässä ihminen ei vaaranna käytännössä mitään merkittävää. Esimerkiksi ilmaston kannalta on käytännössä yhdentekevää, mitä yksittäinen ihminen ajattelee. Toisaalta taas ilmaston kannalta merkittävät sosiaaliset yksiköt, kuten valtiot, muodostuvat yksilöistä, ja yksilön omaa etua optimoiva ajattelu johtaa helposti ihmiskunnan kannalta epäoptimaaliseen tulokseen.

Kahan ja kumppanit nimittävät tilannetta yhteisriskinhavaitsemisen ongelmaksi (tragedy of the risk-perception commons). Tämä on rinnastus peliteoreettiseen yhteismaan ongelmaan, jossa yksittäisen yhteisellä laidunmaalla karjaa pitävän on edullista lisätä karjaa yli laidunmaalle optimaalisen määrän, koska hän saa itse tuotot mutta ylilaidunnuksen haitat jakautuvat kaikille laidunta käyttäville.

Ilmastonmuutoksen torjumisessa on toinenkin asia, johon sosiaalinen maailmankuva vaikuttaa. Tämä asia on suhtautuminen ydinvoimaan. Yleisesti ottaen ne ihmiset, jotka ovat kaikista huolestuneimpia ilmastonmuutoksesta, suhtautuvat kielteisimmin ydinvoimaan. Nämä asenteet vaikeuttavat ydinvoiman käyttöä fossiilisten polttoaineiden korvaamisessa ja vaikeuttavat siten ilmastonmuutoksen torjumista.

Ydinvoimalle erityisen kartettavana energiantuotantomuotona näyttäisi olevan varsin vähän järkiperäisiä perusteita, sillä ydinvoiman on arvioitu säästäneen vaihtoehtoisiin energiantuotantomuotoihin verrattuna jopa 1,8 miljoonaa ihmishenkeä, eikä arviossa ole edes mukana ilmastovaikutuksia.

Mitä tulee aiemmin luvattuun varaukseen ajatukseen tieteestä luotettavan tiedon lähteenä, niin myös siinä on kyse kulttuurisesta maailmankuvasta mutta tällä kertaa tieteilijöiden kohdalla. Kuten aiemmin kerrottiin, edes tieteellinen ymmärrys tai laskutaito eivät suojaa ideologisesti motivoituneelta järkeilyltä vaan asia näyttäisi olevan pikemminkin päinvastoin.

Sosiaalipsykologian piirissä, jossa sosiaalisesti motivoitunut järkeily on tutkimuskohteena tunnettu, on nyt herätty keskustelemaan siitä, kuinka voimakas vasemmistolaisten yliedustus on vääristänyt oman alan tutkimusta. Se, että ilmiöön ei ole aiemmin kiinnitetty huomiota, osoittaa, että miten paljon helpompi on löytää vikoja toisista kuin itsestään.

Tietenkin vastaavaa esiintyy myös monilla tieteenaloilla, mutta ongelmaa ei yleisesti tunnisteta tai siitä ei välitetä, koska uskotaan omaan oikeamielisyyteen. Yleisesti ottaen riskiä tieteen korruptoitumisesta ideologisesti motivoituneen järkeilyn kautta voidaan epäillä erityisesti siellä, missä tiede on lähellä politiikkaa, tieteen tekijät ovat selvästi politisoituneita ja tutkimuskohteisiin liittyy paljon tulkinnanvaraisuutta.

Kuitenkaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla ideologialla ei ole oleellista merkitystä sen kanssa, mitä tiedämme kasvihuonekaasujen läpäisevyydestä sähkömagneettisen säteilyn eri aallonpituuksilla. Tällaisen luotettavasti havaitun lämmittävän perustekijän takia ilmaston lämpenemistä ilmaperän hiilidioksidipitoisuuden kasvaessa voi pitää varsin todennäköisenä, vaikka ilmaston mallintamisen vaikeus tuokin arvioihin epävarmuutta ja tulkinnanvaraisuutta.

Tarkoitus ei ole kannustaa hylkäämään kaikkia epämiellyttäviä tieteellisiä tuloksia perustellen sillä, että ne olisivat motivoituneen järkeilyn tulosta, mutta on hyvä tiedostaa, että tarve sosiaaliseen hyväksyntään ja tiedeyhteisöissä dominoivat sosiaaliset maailmankuvat vaikuttavat myös tieteelliseen ajatteluun.

Vaativampaa kuin epäillä toisia motivoituneesta järkeilystä, on kuitenkin arvioida ilmiötä omalla kohdalla eli arvioida millaista sosiaalista maailmankuvaa omassa lähipiirissä esiintyy, ja miten se mahdollisesti vaikuttaa omaan ajatteluun.

Lisäksi ideologisesti motivoituneen järkeilyn näkeminen pelkästään ideologisissa kysymyksissä eri mieltä olevien piirteenä ja heidän ajattelunsa perustana on valikoivaa näkemistä, joka on ominaista juuri ideologisesti motivoituneelle järkeilylle. Tämä on kuitenkin taipumuksena hyvin inhimillinen.

Lue lisää...


30.11.2015

Uskonnot eivät ole samasta muotista


Uskonnoista esitetään usein kahta varsin epäuskottavaa käsitystä. Ensimmäinen näistä on, että uskonnot oletetaan pohjimmiltaan samanlaisiksi ja toinen, että uskonnoilla oletetaan olevan samanlainen kehityskulku.

Ensiksi on hyvä lähteä hahmottelemaan, mitä uskonnon käsitteellä oikein tarkoitetaan. Kysymys on vaikeampi kuin voisi äkkiseltään luulla. On selvä, että uskonnoissa on nähtävissä jotakin yhteistä, koska ne luokitellaan yhteisen, uskonnoksi nimetyn käsitteen alle.

Eräs sopiva määritelmä uskonnoille voisi olla, että uskonnoissa on kyse kulttuurisista ilmiöistä, joihin kuuluvat usko yliluonnollisiin toimijoihin ja sen ympärille rakentuvat rituaalit.

On helppo huomata, että uskonnot eivät ole täysin muusta ihmismielen toiminnasta erillisiä ilmiöitä, vaan uskonnolle tyypillisiä piirteitä esiintyy myös muissa asiayhteyksissä.

Paljon yhteistä uskontojen kanssa jakavat ainakin poliittiset ideologiat. Poliittiset ideologiat synnyttävät kannattajissaan ryhmäidentiteetin kuten uskonnotkin. Omalta ryhmältä saatavaa hyväksyntää suojatakseen niin uskonnollisen kuin poliittisenkin vakaumuksen omaavat ihmiset etsivät perusteita olla huomioimatta informaatiota, joka ei sovi oman ryhmän näkemyksiin. Lisäksi niin uskonnollisten kuin poliittisten suuntausten kannattajilla on taipumus nähdä oma viiteryhmänsä moraalisesti ylivertaisena kilpailevia järjestelmiä kannattajiin nähden. Poliittinen erimielisyys voi uskonnollisen erimielisyyden tavoin johtaa jopa ryhmien väliseen sodankäyntiin, kuten kävi esimerkiksi Suomen kansalaissodan tapauksessa.

Kaikkien uskontojen pitäminen samanlaisina on yhtä järjetöntä kuin kaikkien poliittisten ideologioiden pitäminen samanlaisina. Samoin kuin on järjetöntä pitää esimerkiksi sosialismia ja libertarismia samanlaisina, on järjetöntä pitää esimerkiksi jainalaisuutta ja islamia samanlaisina.

Jainalaisuus tunnetaan rauhanomaisuudestaan ja siitä, että sen kannattajat ovat kasvissyöjiä, koska uskonto ei salli eläintenkään tappamista.

Islam taas levittäytyi väkivallan avulla jo profeetta Muhammadin aikaan, ja tuolloin sen nimissä tehtiin vastaavia julmuuksia kuin Islamilaisen valtion (Isis) nimissä nykyään. Kuitenkin suuri enemmistö muslimeista edustaa nykyään maltillisempaa tulkintaa kuin uskonnon alkuaikojen mallia haikailevat salafi-jihadistit, joita esimerkiksi Islamilainen valtio ja Boko Haram edustavat.

Bahailaisuus puolestaan on islamista muodostunut uskonto, joka ei ole perinyt islamin militanttia luonnetta. Bahailaisuuden leviämistä kuitenkin vaikeuttaa, että sen kannattajat ovat muslimimaissa vainojen kohteena.

Kun lähdetään tarkastelemaan uskontojen kehityskulkua, on hyvä huomata, että uskonnot ovat osa kulttuuria. Tapaa, jolla kulttuuri muuttuu, kutsutaan kulttuurievoluutioksi, mikä on rinnastus biologiseen evoluutioon.

Kulttuuri elää ja muuntuu ympäristönsä kanssa vaikuttavien ihmisten mielissä. Voidaan ajatella, että kulttuuri kehittyy ihmisten elinympäristön, ihmisluonnon asettamien reunaehtojen ja pitkälti satunnaisesti esiintyvien kulttuuristen innovaatioiden seurauksena. Osana kulttuuria kehittyvät myös uskonnot.

On kuitenkin syytä huomioida, että kehittymisellä ei tarkoiteta vain sellaista muutosta, joka muuttaisi uskontoa tai muuta kulttuuria suuntaan, jota pidämme hyvänä. Kyse voi siis voi olla normatiivisessa mielessä taantumisesta.

Biologisen evoluution kohdalla on esitetty, että muutokset eivät tapahdu tasaisesti vaan noudattavat ns. jaksottaisen tasapainon mallia eli punktualismia. Tässä mallissa eliöiden muutokset tapahtuvat suurelta osin suhteellisen lyhyillä aikaväleillä, joiden ulkopuolella muutokset ovat suhteellisen vähäisiä. Nopeiden muutosten katsotaan yhdistyvän erityisesti lajiutumiseen.

Punktualismin avulla on koetettu ymmärtää myös kulttuurievoluutiota, ja se näyttäisi kuvaavan varsin hyvin uskontojen syntymistä. Tällöin uuden uskonnon voi katsoa vastaavan uutta biologista lajia.

Jos ajatellaan uutta uskontoa uutena lajina uskontojen evoluutiossa, on vaikea perustella, miksi uskonnot noudattaisivat aina samaa kehityskulkua. Pikemminkin uuden uskonnon voi olettaa perivän joukon ominaisuuksia edeltäjältään tai edeltäjiltään. Lisäksi uskontojen voi olettaa kehittyvän vallitsevien olosuhteiden ohjaamina eikä kaikkialla saman ajattoman kaavan mukaan.

Kun esitetään väitteitä säännönmukaisuudesta uskontojen tai jonkun muun ilmiön taustalla, olisi syytä esittää myös uskottava kausaalinen mekanismi, joka voisi aiheuttaa tämän säännönmukaisuuden. Väitteitä samankaltaisuudesta ei voi perustaa pelkästään siihen, että kyseiset sosiaaliset ilmiöt luokitellaan uskonnoiksi.

Tietenkin vielä tärkeämpää olisi osoittaa, että yleistys on pätevä eli esitetty säännönmukaisuus on myös olemassa. Muuten väitteillä ei ole mitään pohjaa.

Lue lisää...


30.9.2015

Etniset konfliktit meillä ja muualla



Islamilaisissa maissa kuohuu. Ihmiset ovat jakautuneet pitkälti syntyperän pohjalta määrittyviin ryhmiin, jotka kamppailevat vallasta ja resursseista. Uskonnollinen ryhmä uskonnollista ryhmää vastaan, klaani klaania vastaan ja heimo heimoa vastaan. Pääosin syntyperään pohjautuvaan jakoon perustuvien ryhmien lisäksi maininnan ansaitsee uskonnollis-poliittiseen ideologiaan toimintansa pohjaava järjestö nimeltään Islamilainen valtio, joka tunnetaan myös nimellä Isis.

Pelko ja kurjuus konfliktimaissa ovat saaneet yhä useamman ihmisen etsimään parempaa elämää muualta. Useat saapuvat pohjoiseurooppalaisiin, luterilaisen kulttuuriperinnön maihin, joille on tyypillistä korkea elintaso, kattava sosiaaliturva ja suopea suhtautuminen muukalaisiin. Yleisesti ottaen suopea suhtautuminen muukalaisiin on yhteydessä korkeaan luottamukseen ihmisten välillä, joka on myös ominaista kyseisille maille.

Suomeenkin kohdistuu nyt massiivinen turvapaikanhakijoiden ryntäys. Sen suuruutta pitkällä aikavälillä on vaikea vielä arvioida, mutta kyse on vähintään kymmenien tuhansien tulijoiden vuositahdista. Pelkästään viime viikolla saapui lähes 4 000 turvapaikanhakijaa, mikä tarkoittaisi tasaisella tahdilla n. 200 000 turvapaikanhakijaa vuodessa. Enimmillään kyse voi siis olla todella suurista määristä, kun suhteutetaan vaikka syntyvyyteen, joka on Suomessa n. 60 000 henkilöä vuodessa.

Mitä tulee etnisluonteisiin ja ideologisiin konflikteihin, maailma ei kuitenkaan jakaudu mustavalkoisesti sellaisiin alueisiin, joilla niitä esiintyy ja sellaisiin, joilla niitä ei esiinny. Etnistä vihanpitoa esiintyy enemmän tai vähemmän kaikkialla, missä ihmiset jakautuvat perusteella eri etnisiin ryhmiin esimerkiksi uskonnon, heimon, klaanin tai kielen mukaan. Jos vihanpitoa ei saada aikaiseksi syntyperän perusteella, sellainen voidaan kehittää myös ideologisten erojen pohjalta.

Sosiaalipsykologi Musafer Sherif ryhmineen tutki tätä ilmiötä Yhdysvaltain Oklahomassa sijaitsevassa Robbers Caven osavaltiopuistossa järjestetyssä sosiaalisessa kokeessa. Tähän kuuluisaksi tulleeseen kokeeseen osallistui 22 11–12-vuotiasta taustoiltaan normaalia poikaa, jotka jaettiin leiriä varten kahteen ryhmään. Ensin nämä ryhmät viettivät aikaa erillään toisistaan tietämättä, jolloin molemmille ryhmille kehittyi oma sosiaalinen normistonsa ja hierarkiansa. Tämän jälkeen ryhmien annettiin kohdata toisensa, ja niiden välille järjestettiin erilaisia kilpailuja, kuten köydenvetoa.

Kilpailemisen myötä ryhmien sisäinen solidaarisuus vahvistui, mutta ryhmien välille kehittyi vihamielinen suhde. Toisesta ryhmästä muodostettiin negatiivisia stereotypioita, ja oma ryhmä nähtiin moraalisesti ylivertaisena. Aluksi konflikti näkyi esimerkiksi pilkkaamisena, mutta lopulta vihamielisyys kärjistyi niin, että ryhmät tekivät muun muassa hyökkäyksiä toistensa majoituspaikkoihin. Tilanne alkoi muistuttaa heimosodankäyntiä, ja tutkijat joutuivat huolehtimaan, että ryhmät eivät käy fyysisesti toistensa kimppuun. Konflikti saatiin lievitettyä vasta, kun ryhmille järjestettiin tehtäviä, joissa ne joutuivat tekemään yhteistyötä tavalla, joka hyödytti molempia ryhmiä.

Libanonissa vastaavassa koejärjestelyssä (Diab, 1970) koe jouduttiin keskeyttämään, kun konflikti kärjistyi niin pahaksi, että toisen ryhmän jäsenet uhkasivat kilpailevan ryhmän jäseniä puukoilla.

Nämä kokeilut valaisevat etnisten konfliktien ja etnisen vihanpidon luonnetta. Etnistä vihaa yritetään usein ymmärtää rodun käsitteen kautta rasismina, mutta kokeilut osoittavat, että vastaava vastakkainasettelu syntyy myös silloin, kun ryhmien jäsenillä ei ole taustalla rodullista tai muutakaan syntyperäistä yhdistävää tekijää. Kyse on ryhmäidentiteetistä ja jaosta sisäryhmään, jonka sisällä tehdään yhteistyötä yhteisten normien ohjaamina, ja ulkoryhmiin, joita vastaan kilpaillaan.

Sherifin tutkimusten pohjalta sai alkunsa realistinen konfliktiteoria, jolla pyritään selittämään ryhmäkonfliktien esiintymistä. Realistisen konfliktiteorian mukaan kielteistä asennoitumista ulkoryhmää kohtaan syntyy, kun sisäryhmän jäsenet kokevat, että he kilpailevat samoista rajallisista resursseista ulkoryhmän jäsenten kanssa. Kyse voi olla esimerkiksi rahasta, työpaikoista, pariutumiskumppaneista tai sosiaalisesta statuksesta. Realistinen konfliktiteoria on osoittautunut selitysvoimaiseksi esimerkiksi sen suhteen, että köyhyys niin yksilötasolla kuin maatasolla yhdistyy tilastollisesti kielteiseen suhtautumiseen vieraisiin etnisiin ryhmiin.

Kuitenkin on kyseenalaista, aiheuttaako kielteistä suhtautumista juuri tietoisuus resurssikilpailusta vai joku muu vastaavaan tilanteeseen yhdistyvä tekijä tai joukko tällaisia tekijöitä. Evoluutiopsykologi Mark Van Vugt kollegoineen on esittänyt varsin vakuuttavaa näyttöä sen puolesta, että taipumus kielteiseen suhtautumiseen ulkoryhmiin on sisäsyntyinen taipumus, joka on sopeuma ryhmien väliseen kamppailuun rajallisista resursseista pitkälti miesten toteuttaman sodankäynnin keinoin. Evoluution tuottamien käyttäytymiseen liittyvien sopeumien aktivoituminen ei edellytä tietoisuutta käyttäytymisen syistä, vaan riittää, että käyttäytyminen on ihmisen evoluutioympäristössä aktivoitunut tarkoituksenmukaisissa tilanteissa. Sen laukaisevat tekijät voivat siis hyvin olla tiedostamattomia.

Palataanpa takaisin turvapaikkakriisiin ja Suomen tilanteeseen. Kuten yleisesti tiedetään, Suomen hallitus ei hikoile pelkästään suurten turvapaikanhakijamäärien käsittelyn vaan myös nopean velkaantumisen ja talousongelmien kanssa. Tavalliset kansalaiset joutuvat talouskriisissä kohtaamaan esimerkiksi työttömyyttä, sosiaaliturvan leikkauksia ja työehtojen heikennyksiä.

Realistisen konfliktiteorian pohjalta voi olettaa, että talouskriisi yhdistettynä turvapaikanhakijoiden suureen määrään on hankala yhdistelmä, koska talouskriisi aiheuttaa ihmisille huono-osaisuutta ja pulaa resursseista. Hieman vastaava tilanne oli 90-luvun laman aikana, kun Suomeen saapui samaan aikaan somalialaisia turvapaikanhakijoita. Tuolloin paljon julkisuutta sai Skinhead-nuorten maahanmuuttajavastainen väkivalta. Uudempana esimerkkinä ovat Suomen köyhimpiin kuntiin kuuluvassa Lieksassa esiintyneet rikokset maahanmuuttajia vastaan tämän vuosikymmenen aikana.

Myös itse turvapaikanhakijoiden aiheuttamat kustannukset ovat merkityksellisiä, kun tarkastellaan käytettävissä olevia resursseja, joiden niukkuuden voi puolestaan olettaa heikentävän etnisiä suhteita.

Maahanmuuttoviraston tietojen mukaan laskettuna 30 000 turvapaikanhakijan kulut olisivat vuodessa 470 miljoonaa euroa eli hieman alle 16 000 euroa henkilöä kohti. Sosiaali- ja terveysministeriö arvioi, että nyt turvapaikan perässä muuttaneet aiheuttavat maahan jäädessään henkilöä kohti n. 13 200 euron keskimääräiset vuosittaiset kustannukset. Suuruusluokka vaikuttaa uskottavalta, koska suurin osa turvapaikanhakijoista tulee Irakista tai Somaliasta, joista saapuneiden työllistyminen on aiempien kokemusten perusteella Suomessa heikkoa, ja se suuntautuu usein matalapalkkaisiin tehtäviin, joista ei kerry paljon verotuottoja. Kyse saattaa siis tulijoiden määrästä riippuen olla jopa miljardiluokan vuosikustannuksista.

Turvapaikan takia muuttaneiden ja myöhempien perheenyhdistämisten takia tulevien voidaan siis olettaa lisäävän merkittävästi tarvetta valtion budjettileikkauksiin tai veronkorotuksiin ja lisääntyneen niukkuuden kautta heikentävän suomalaisten suhtautumista maahanmuuttajiin. Tilanne voi johtaa vakaviin ongelmiin, sillä Suomessa suhtaudutaan World Values Surveyn kyselytilastojen mukaan muukalaisiin lähtökohtaisesti negatiivisemmin kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa, vaikka suhtautuminen onkin myönteisempää kuin tutkituissa maissa keskimäärin. Ensimmäiset iskut turvapaikanhakijoita vastaan on nyt jo nähty.

Hankala tilanne vaatii malttia. Etnisten yhteenottojen, jotka myös ovat suurelta osin turvapaikanhakijoita liikkeelle ajaneen kurjuuden ja turvattomuuden taustalla, voi olettaa aiheuttavan merkittävää haittaa Suomessakin, jos ne pääsevät yleistymään. Ei myöskään vaikuta hyvältä toimintamallilta, että Lieksan kaltaiset kriisikunnat asuttavat maahanmuuttajia parantaakseen talouttaan valtion tukirahoilla. Eniten etnisiä yhteenottoja kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä kun voi olettaa syntyvän siellä, missä kantaväestön elinolot ovat heikoimmat ja esimerkiksi työttömyys korkeinta. Tämän voi ajatella ennusteena, jonka osuvuutta sijoituskuntien suhteen voi sitten tarkastella joskus tulevaisuudessa.

Lue lisää...


28.8.2015

Miksi geenimuuntelu pelottaa?



Hyvä periaate ravinnon suhteen on, että ei kannata laittaa suuhunsa sellaista, jota ei tiedä vaarattomasti – ei ainakaan silloin, jos on muita vaihtoehtoja. Ehkä tämä on syy sille, että monet ihmiset eivät ole valmiita hyväksymään geenimuuntelulla tuotettua ruokaa.

Tiede tarjoaa luotettavinta tietoa

Mitä kautta geenimuuntelun turvallisuudesta saisi luotettavinta tietoa? Vastaus tähän on sama kuin käytännössä minkä tahansa muun kysymyksen kohdalla: tieteen ja laadukkaiden tutkimusten kautta. Tällaista tutkimusta tekevät aihealueeseen perehtyneet tutkijat, ja sen laatua pyritään valvomaan julkaisua edeltävän vertaisarvioinnin kautta. Yksittäisiä tutkimuksia vielä luotettavampia ovat kokoomatutkimukset, esimerkiksi meta-analyysit, joissa yhdistetään useiden valintakriteerit täyttävien tutkimusten tuloksia.

Tämä pätee, vaikka tiedekään ei ole erehtymätöntä, ja esimerkiksi tutkijoiden keskuudessa esiintyvät poliittiset ideologiat tai tiedeyhteisön ulkopuolelta tuleva epävirallinen sosiaalinen kontrolli saattavat vääristää sen tuloksia. Kuitenkin tutkijoiden perehtyneisyys ja tietämyksen mahdollisimman tehokkaaseen hankkimiseen kehitetty tieteellinen menetelmä tekevät tieteestä parhaan tietämyksen lähteen.

Laaja tutkimusnäyttö viittaa geenimuuntelun turvallisuuteen

Geenimuuntelun kohdalla tutkimusten antama kokonaiskuva on varsin selkeä: ongelmia turvallisuuden suhteen ei ole havaittu. Tällaista johtopäätöstä tukee laaja tutkimusaineisto, ja saman toteavat esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO:n tai Euroopan komission asiantuntijaryhmät. Esimerkiksi Alessandro Nicolian tutkijaryhmän vuonna 2014 julkaistussa tutkimuskatsauksessa nimeltään An overview of the last 10 years of genetically engineered crop safety research käytiin läpi 1 783 tutkimuspaperia vuodesta 2002 lokakuuhun 2012. Sen yhteenvedossa todetaan, että kyseisen ajankohdan loppuun mennessä tieteellinen tutkimus ei ole tunnistanut yhtään merkittävää vaaraa, joka olisi suoraan yhteydessä geenimuunneltujen viljelykasvien käyttöön.

Poikkeavat tulokset sopivat vaihtoehtoväen tarpeisiin

Kuitenkin aina tulee myös yksittäisiä tutkimuksia, joiden tuloksissa havaitaan virheellisesti ilmiö, jota ei oikeasti ole olemassa. Yksi mahdollinen syy tälle on tutkimuksen otoksen äärellisestä koosta johtuva satunnaisvirhe. Lisäksi tutkimusasetelmaan saattaa liittyä tuloksia vääristäviä tunnistamattomia tekijöitä tai menetelmävirheitä. Kolmas virhetekijä on tietoinen vilppi, jollaista esiintyy silloin tällöin.

Ihmisille on ominaista taipumus vahvistusharhaan eli taipumus valikoida sellaista tietoa, joka vahvistaa omia ennakkokäsityksiä sen sijaan, että niitä kyseenalaistettaisiin. Ihmisille on myös tyypillistä pyrkiä tulkitsemaan todellisuutta siten, että voi pitää kiinni näkemyksistä, joilla saa hyväksyntää omalta sosiaaliselta viiteryhmältä. Tämä tarkoittaa, että joskus asioista halutaan olla tiettyä mieltä, ja tälle ennakkoon lukkoon lyödylle kannalle halutaan vain etsiä perusteluita.

Toisinaan esiintyvien virheellisten tutkimustulosten esiintyminen ja niiden valikoiva huomioiminen mahdollistaa tutkimustietoon vetoamisen silloinkin, kun tutkimusnäyttö kokonaisuutena tosiasiassa puhuu omaa näkemystä vastaan. Muiden tutkimustulosten poikkeaminen omista näkemyksistä saatetaan selittää esimerkiksi väittämällä, että tutkijat ovat salaliitossa geenitekniikasta hyötyvien yritysten kanssa.

Séralinin tyrmätystä tutkimuksesta tuli vastustuksen kulmakivi

Geenimuuntelun vastustajat näyttävät usein vetoavan Gilles-Éric Séralinin tutkimukseen vuodelta 2012, vaikka se on laajasti tuomittu menetelmiltään kelvottomaksi ja jopa tarkoitushakuisesti harhaanjohtavaksi. Tutkimuksesta nousi tiedemaailmassa kohu, ja ihmeteltiin, kuinka se oli voitu julkaista vertaisarvioidussa Food and Chemical Toxicology -lehdessä, joka kyllä sittemmin peruutti julkaisun.

Séralinin tutkimuksessa esitettiin tuloksia, joiden mukaan geenimuunneltu maissi olisi vaarallista terveydelle. Tutkimus ja siihen liittyvät kuvat kasvaimia saaneista rotista saivat paljon huomiota tiedotusvälineissä. Tosiasiassa kuitenkin oli kyse sellaisesta rottakannasta, joka kehittää luonnostaan paljon kasvaimia, eikä koeasetelma oikeuttanut johtopäätöstä, että kyse olisi muusta kuin satunnaisesta vaihtelusta. Myöskään muissa tutkimuksissa ei ollut vastaavaa havaittu.

Vastustetaanko geenimuuntelua vai yhtiöitä?

Joillakin vastustus perustuu tosiasiassa siihen, että geenimuunneltuja lajikkeita tuottavien suuryritysten pelätään saavan liian paljon valtaa. Monsanton nimi nostetaan usein esille. Tämä ei kuitenkaan ole relevantti syy pitää itse geenimuuntelua vaarallisena. Nykyinen geenimuuntelun pelko ja siihen liittyvä ylimitoitettu byrokratia, kiellot ja koeviljelmiä tuhoavat häiriköt tekevät geenimuuntelulla tapahtuvasta jalostuksesta kallista ja vaikeaa, jolloin juuri muilla kuin suuryrityksillä ei ole siihen mahdollisuuksia. Irrationaalisin perustein luotujen esteiden poistaminen auttaisi lisäämään kilpailua ja tekisi markkinatilanteesta suotuisamman viljelijöille. Valtiovalta voisi jopa aktiivisesti edistää uusien toimijoiden tulemista markkinoille.

Jopa perinteistä jalostusta vähemmän yllättäviä sivuvaikutuksia

Geenimuuntelussa ei ole mitään, joka tekisi sillä tuotetuista kasveista olennaisesti erilaisia kuin perinteisellä jalostuksella tuotetut kasvit ovat. Niiden perimä rakentuu aivan samanlaisista perusosasista kuin muuntelemattomienkin kasvien.

Geenimuuntelun tavoin myös perinteisellä jalostuksella on mahdollista siirtää perimää kasvilajista toiseen, jos lajit risteytyvät joko suoraan tai välilajien kautta. Kuitenkin perinteisellä risteytyksellä tapahtuvassa jalostuksessa mukana siirtyy myös paljon ei-toivottavaa perimää, joten ei-toivottujen sivuvaikutusten riski on suurempi kuin geenitekniikalla tapahtuvassa täsmäjalostuksessa.

Risteyttämisen lisäksi geneettistä vaihtelua perinteisen jalostuksen tarpeeseen voidaan tuottaa mutaatioita synnyttävien kemikaalien tai säteilyn avulla. Tässäkin tapauksessa mahdollisen toivotun muutoksen lisäksi saadaan tuntematon joukko ei-toivottuja mutaatiota, joilla voi olla yllättäviä ja epätoivottavia sivuvaikutuksia.

Täsmällisyytensä takia geenimuuntelua voidaan edellä mainittujen syiden takia pitää jopa turvallisempana kuin perinteistä jalostusta.

Ei riskiä valloittajakasveista

On myös turha pelätä, että geenimuunnellut kasvit olisivat superkasveja, jotka leviäisivät luontoon ja syrjäyttäisivät siellä muita kasveja. Viljelykasveja jalostetaan tuottamaan mahdollisimman hyvin ihmisten hoidossa, eivätkä niiden ominaisuudet ole valikoituneet luonnossa selviämiseen ja leviämiseen samoin kuin villikasvien. Tilanne koskee niin geenimanipuloituja kuin perinteisestikin jalostettuja viljelykasveja.

Vain pieni määrä uutta risteytymisaltista perimää

Myöskään perimän siirtyminen villikasveihin risteytymisellä ei ole geenimuunneltuja kasveja erityisesti koskeva kysymys. Suurta määrää perinteisesti jalostettuja kasveja on viljelty pitkään suuressa osassa maapalloa ja ne ovat risteytyneet ja vaihtaneet perimää villikasvien kanssa kautta aikojen. Tätä introgressioksi kutsuttua ilmiötä esiintyy yleisesti myös villikasvilajien välillä.

Tästä syystä ei ole yllättävää, että sen pienen määrän uusia viljelykasvien geenejä, jotka geenimuuntelu on tuonut mukanaan, ei ole havaittu tuoneen negatiivisia sivuvaikutuksia toisiin lajeihin siirtymisen kautta, kun ongelmia ei ole ollut perinteistenkään lajikkeiden kanssa.

Pelot istuvat tiukassa kansalaisissa ja poliitikoissa

Geenimuunneltujen lajikkeiden viljelyä harjoitetaan maailmalla jo yleisesti, eikä merkittäviä ongelmia ole havaittu. Kuitenkin etenkin Euroopassa suhtautuminen geenimuunteluun on varsin pelokasta, ja sama tilanne on Suomessakin. Tällainen tieteellisen tiedon ohittaminen geenimuunteluasiassa tuo mieleen Yhdysvalloissa suositun kreationismin, jolle täällä on tapana naureskella.

Tavallisten kansalaisten lisäksi myös poliitikot valtakunnan poliittista eliittiä myöten pelkäävät geenimuuntelua. Nimittäin Ylen eduskuntavaalien 2015 vaalikoneen datan mukaan 76 % kysymykseen vastanneista valituista kansanedustajista oli täysin tai jokseenkin eri mieltä väitteestä, että geenimuunneltu ruoka on turvallista ihmiselle ja ympäristölle.

Suomi katsoo menneisyyteen ja putoaa kehityksen kyydistä

Vuonna 2014 vertaisarvioidussa Plos One -julkaisussa julkaistu meta-analyysi nimeltään A Meta-Analysis of the Impacts of Genetically Modified Crops analysoi 147 tutkimusta koskien geenimuunneltua maissia, soijaa ja puuvillaa. Siinä todettiin, että keskimäärin GM-teknologian käyttöönotto on vähentänyt kemiallisten torjunta-aineiden käyttöä 37 %, kasvattanut satoja 22 % ja kasvattanut maanviljelijöiden tuottoja 68 %.

Pinta-alaan suhteutetun tuoton kasvu, torjunta-aineiden käytön vähentyminen ja vastaavat tehokkuutta lisäävät geenitekniikan vaikutukset vähentävät viljelyn aiheuttamaa luonnon kuormittumista. Lisäksi geenimuuntelulla pystytään tuottamaan myös aiempaa turvallisempia ja terveellisempiä kasvilajikkeita. Geenimuuntelusta näyttäisi siis olevan tulossa uusi vihreä vallankumous, kun aiempi tapahtui tehomaatalouden muodossa nostaen satotasot alueesta riippuen kaksin- tai kolminkertaiseksi, mikä pelasti ihmiskunnan nälänhädältä.

Tietämättömyys ja irrationaaliset pelot ovat kuitenkin pudottamassa Suomea kehityksen kelkasta – Suomea, joka näyttää sen sijaan luomustrategioineen haikailevan takaisin aikaan ennen vihreää vallankumousta.

Lue lisää...


18.8.2015

Monikulttuurisuus on köyhyys




Väittämä, jonka mukaan monikulttuurisuus on rikkaus, on Suomessa klisee, jonka on esittänyt hiljattain ainakin valtiovarainministeri Alexander Stubb. Lauseen merkitys on kuitenkin epäselvä, koska sanan rikkaus sisältö jää tässä yhteydessä arvailujen varaan. Tämän takia lauseen todenmukaisuutta on vaikea arvioida, sillä se ei paljasta muuta kuin, että sen lausuja on monikulttuurisuusideologian kannattaja. Ehkä tämä on tarkoituskin.

Kuitenkin on aiheellista kysyä, onko monikulttuurisuus niin siunauksellista, kuin monet haluavat uskoa. Jos monikulttuurisuus on rikkaus, miksi monikulttuurinen Afrikka on niin köyhä ja ihmiset pyrkivät sieltä pois? Miksi muuttoliike suuntautuu kulttuurisesti varsin homogeenisiin länsimaihin eikä niistä pois?

Järkevintä on hakea vastausta monikulttuurisuuden vaikutuksesta tutkimusnäytön kautta. Ekonomistit William Easterly ja Ross Levine (1997) tutkivat etnisen monimuotoisuuden yhteiskunnallista vaikutusta Afrikan maiden talouteen artikkelissaan Africa’s Growth Tragedy: Policies and Ethnic Divisions. Tutkijat hakivat selitystä tilanteelle, jossa esimerkiksi Afrikan bruttokansantuote henkilöä kohti ei kasvanut ollenkaan ajanjaksolla 1965–1990. He selvittivät, miten etninen monimuotoisuus vaikuttaa eri Afrikan maiden julkiseen politiikkaan ja yhteiskunnalliseen vakauteen, jotka toimivat talouskasvun pohjatekijöinä.

Tutkimuksessa käytettiin etnolingvistisen moninaisuuden muuttujaa, joka mittaa, kuinka todennäköisesti kaksi satunnaisesti valittua henkilöä kuuluvat eri etnolingvistiseen ryhmään. Tällainen muuttuja kuvannee monikulttuurisuuden käsitettä varsin hyvin siitäkin huolimatta, että se mittaa moninaisuutta vain valtion tasolla.

Tutkimuksessa havaittiin, että etnolingvistinen moninaisuus oli yhteydessä muun muassa heikkoon koulutustasoon, lisääntyneeseen korruptioon, heikkoon demokratiakehitykseen ja julkishyödykkeinä tuotettavan infrastruktuurin vähäisyyteen.

Yhteiskuntarakenteen heikentymisen lisäksi väestön etnolingvistinen moninaisuus heikensi merkittävästi myös yhteiskunnan vakautta. Etnolingvistinen moninaisuus yhdistyi merkittävästi siihen, kuinka suuri osa väestöstä oli Minorities at Risk -projektin mukaan hallinnollisten syrjintätoimien uhan kohteena. Lisäksi sellaisissa maissa, joissa oli tapahtunut kansanmurha, etnolingvistististä moninaisuutta mittaava lukema oli keskimäärin 50 % suurempi kuin muissa maissa. Myös sisällissotien suhteen havaittiin vastaava ilmiö. Lisäksi etnolingvistinen moninaisuus oli voimakkaasti yhteydessä rodullisiin jännitteisiin ja ihmisten osallistumiseen separatistisiin liikkeisiin.

Heikko julkinen politiikka ja yhteiskunnallinen epävakaus ovat huono pohja taloudelliselle kasvulle. Easterlyn ja Levinen mukaan ero väestöjen rakenteessa selittääkin osaltaan, miksi Afrikka ei ole pystynyt vastaavaan talouskasvuun kuin Itä-Aasia. Heidän arvionsa mukaan etnolingvistinen moninaisuus selittää 25–40 % Afrikan ja Itä-Aasian talouskasvujen erosta.

Tutkijat arvioivat tilastollisesti, kuinka paljon etnolingvistinen moninaisuus voi vaikuttaa talouskasvuun ja taloudellisiin saavutuksiin. Arvion mukaan maksimaalinen moninaisuus tuottaa 2,3 prosenttiyksikköä heikomman kasvun kuin täydellinen homogeenisuus. Lisäksi etnolingvistisesti täydellisen homogeeninen väestö pystyy tuottamaan 3,8-kertaisen tulotason, 2,5-kertaisen tuottavuuden ja 9,2-kertaisen pääoman työntekijää kohti, kun sitä verrataan täysin pirstoutuneeseen väestöön.

Vastaavan suuntaisia tuloksia on saatu myös useissa muissa tutkimuksissa. Näyttää kuitenkin siltä, että väestön pirstoutuminen uskontojen suhteen ei tuota vastaavia ongelmia. Kuitenkin Jose G. Montalvo ja Marta Reynal-Querol havaitsivat vuoden 2005 tutkimuksessaan Ethnic diversity and economic development, että uskontojen kohdalla samoja ongelmia tuottaa polarisoitunut tilanne, jossa suuri osa väestöstä kuuluu uskontoihin, joihin kuuluvia on lähelle puolet väestöstä. Polarisoitumisen mittaamiseen käytettävän muuttujan arvo on suurimmillaan, kun väestö jakautuu kahteen yhtä suureen ryhmään, ja se pienenee väestön homogeenisuuden tai moninaisuuden lisääntyessä.

Montalvon ja Reynal-Querolin tulosten mukaan myös sisällissodan riskiä selittää pikemminkin etnolingvistinen tai uskonnollinen polarisoituminen kuin etnolingvistinen tai uskonnollinen moninaisuus. Kuitenkin heidänkin tutkimuksensa mukaan etnolingvistisen ja uskonnollisen polarisoitumisen lisäksi myös etnolingvistinen moninaisuus on yhteydessä heikentyneeseen talouskasvuun.

Edellä kerrotut asiat saavat väitteen monikulttuurisesta rikkaudesta kyseenalaiseksi. Ainakin taloudellisessa mielessä näyttää, että monikulttuurisuus tarkoittaa pikemminkin köyhyyttä kuin rikkautta.

Lue lisää...


17.7.2015

Suomalaisnuoret eivät tunne matematiikkaa



Suomi sijoittui tämän vuoden matematiikkaolympialaisissa sijalle 82, kun osallistujamaita on 104. Sijoitus on Suomen kaikkien aikojen huonoin. Se herättää kysymyksen, miksi Suomen Pisa-menestys ei toistu näissä kilpailuissa.

Yksi luonnollinen selitys Suomen huonolle menestykselle matematiikkaolympialaisissa on Suomen pieni väkiluku. Kun maailmassa on likimain seitsemän miljardia asukasta ja 200 valtiota, valtiota kohti on keskimäärin n. 35 miljoonaa asukasta, mikä on yli kuusinkertainen määrä Suomen väkilukuun verrattuna. Mitä suuremmasta väkimäärästä maiden edustajat valitaan, sitä poikkeuksellisempia osaajia keskimäärin valikoituu. Tästä syystä suomalaisten on vaikeampi menestyä matematiikkaolympialaisissa kuin Pisa-testeissä, joissa mitataan keskimääräistä osaamista.

Kuitenkaan Suomen menestymättömyyttä ei voi laittaa täysin maan pienen väkiluvun piikkiin. Suomen edellä olivat esimerkiksi Viro (70.), Liettua (65.), Latvia (79.), Georgia (42.) ja Kroatia (15.), jotka ovat väkiluvultaan Suomea pienempiä valtioita. Useat Suomea pienemmät maat päihittävät Suomen selvästi vuodesta toiseen, joten asiaa ei voi myöskään selittää sillä, että nyt sattui ennätyksellisen huono vuosi.

Koska Suomen pieni koko ei riitä selittämään Suomen tulosten heikkoutta, tarjoan toisen selityksen. Johtuisiko suomalaisten heikko menestys mahdollisesti siitä, että Suomen kouluissa ei edes opeteta matematiikkaa? Jos lukijana koet kysymyksessä esitetyn väitteen yllättävänä, et todennäköisesti ymmärrä, mistä matematiikassa on kyse. Tämä on myös osa ongelmaa. Kouluissa on kyllä aine nimeltään matematiikka, mutta aineen sisältö ei anna paljon oikeutusta sen nimelle.

Lyhyt katsaus Suomen koululaitoksen historiaan kertoo, kuinka tällaiseen asetelmaan on päädytty. Aikanaan kansakoulussa ei opetettu matematiikkaa, vaan sen sijaan opetettiin laskentoa ja mittausoppia. Matematiikkaa alettiin opettaa vasta oppikoulussa, jonne oppilaat ovat voineet pyrkiä kansakoulun neljännen, viidennen tai kuudennen luokan jälkeen.

70-luvun puolivälissä toteutettiin peruskoulu-uudistus. Samassa yhteydessä matematiikkaa alettiin opettaa koko ikäluokalle, kun sitä oli aiemmin opetettu vain kyvykkäimmille oppilaille, jotka olivat päässeet oppikouluun. Tämä uudistus toteutettiin siitä huolimatta, että matematiikka oli ollut huomattavan vaikea aine jopa oppikouluun valikoituneille oppilaille.

Samaan aikaan toteutettiin myös toinen uudistus, jota kutsuttiin uudeksi matematiikaksi. Tahto uudistaa matematiikan opetusta syntyi Yhdysvalloissa, kun Neuvostoliiton avaruuteen ampuma Sputnik-satelliitti herätti huolta läntisten maiden teknisen kehityksen ja sitä tuottavan koulutuksen tasosta. Yhdysvalloista uudistus levisi myös muihinkin maihin kuten Suomeen. Sen sijaan, että käsiteltäisiin numeroita, uudessa matematiikassa opetus aloitettiin käsittelemällä alkioita, joukkoja ja joukko-operaatioita. Luvuilla laskeminen opetettiin vasta myöhemmin näiden oppien pohjalta.

Uuden matematiikan opettaminen ei kuitenkaan mennyt kuten oli toivottu. Yksi syy tähän oli, että opettajilla ei ollut sen opettamiseen vaadittavaa koulutusta. Tätä ongelmaa yritettiin ratkaista pikakouluttamalla opettajia, mutta tulokset jäivät usein laihoiksi, kun opettajat eivät saaneet tällaisesta koulutuksesta opettamiseen vaadittavaa syvällistä ymmärrystä. Myöskään vanhemmat eivät osanneet tukea lastensa oppimista heille tuntemattomassa aineessa. Asioiden opetusjärjestyksestä johtuen vanhempien keskuudessa levisi myös käsitys, että lapsia ei opeteta enää koulussa laskemaan, mikä herätti heissä vastustusta. Opetus- ja asennoitumisongelmien lisäksi voidaan olettaa, että uusi matematiikka oli myös suurelle osalle lapsista liian vaikeaa heidän älylliseen kehitystasoonsa suhteutettuna.

Koska uusi matematiikka osoittautui toteutuskelvottomaksi ideaksi, joukko-oppiin perustuva matematiikan alkeisopetuksesta luovuttiin Suomessa virallisesti vuonna 1983, ja vastaaviin ratkaisuihin päädyttiin myös muissakin maissa. Tällöin Suomessa palattiin käytännössä kansakoulun laskentoon ja mittausoppiin peruskouluissa ja suurelta osin myös lukioissa. Sisällön muuttumisesta huolimatta aineen nimi säilytettiin kuitenkin matematiikkana, minkä takia aineessa matematiikkaa on enää oikeastaan nimi.

Mitä matematiikka sitten oikeasti on? Yleisesti hyväksyttyä määritelmää ei ole, mutta formalistisen määritelmän mukaan matematiikka on aksiomaattisten järjestelmien tutkimusta. Matematiikassa muodostetaan ennalta määrätyistä peruslähtökohdista eli aksioomista deduktiivisen päättelyn kautta tapahtuvalla todistuksella lauseita eli todistetaan väittämiä, jotka voivat sitten toimia uusien todistusten osina.

Helsingin yliopiston matematiikan dosentti Matti Lehtinen toteaa matematiikkalehti Solmussa (2/2009), että Suomen kouluissa opetettava matematiikka ei ole siinä mielessä edes matematiikkaa, että sillä ei ole tällaista deduktiiviseen päättelyyn perustuvaa luonnetta.

Laskentoon ja mittausoppiin (geometria) perustuva koulumatematiikka on mekaanista ja siksi se on helposti äärimmäisen tylsää. Sen sijaan matemaattinen päättely vaatii pohtimista, ja asioiden oivaltaminen tuottaa onnistumisen elämyksiä. Tämä tekee opettelusta mielenkiintoista. Jos nuoren käsitys matematiikasta on muodostunut tylsän koulumatematiikan kautta, ei ole ihme, että vain harva kiinnostuu matematiikasta ja alkaa harrastaa sitä vapaa-aikanaan, mitä menestyminen matematiikkaolympialaisissa edellyttäisi. Surullista asiassa on, että nuorten kuva matematiikasta syntyy aineesta, joka ei oikeastaan edes ole matematiikkaa.

Tylsyydestään huolimatta laskennon ja mittausopin muotoisen koulumatematiikan opettaminen on perusteltua, sillä jokseenkin kaikki pystyvät omaksumaan sitä siten, että siitä on valtavasti hyötyä elämässä. Esimerkiksi rahan käyttäminen edellyttää peruslaskutoimitusten ymmärtämistä.

Toisaalta Suomeen pitäisi saada aiempaa enemmän matematiikan huippuosaajia, jotka pystyivät kehittämään esimerkiksi aiempaa tehokkaampia algoritmeja tietokoneohjelmia varten ja toisivat sitä kautta suomalaisille työtä ja hyvinvointia. Tätä varten opetusta voisi uudistaa peruskoulua tavalla, joka oikeastaan veisi loppuun epäonnistuneeksi osoittautuneen uuden matematiikan opetuksen perumisen. Uudistuksessa nykyinen koulumatematiikka säilyisi ennallaan, mutta se nimettäisiin laskennoksi. Varsinainen matematiikka voisi olla yläkoulussa alkava valinnainen aine, jolloin tilanne vastaisi sitä, että matematiikka alkoi aiemmin vasta oppikoulussa.

Toisin kuin laskentoa, matematiikkaa ei välttämättä tarvitse opettaa kaikille, vaan riittävää voi olla, että sitä opiskelisivat valinnaisesti kyvykkäimmät ja innokkaimmat, joiden joukosta matematiikan huippuosaajat ja matematiikkaa hyödyntäviin ammatteihin kouluttautuvat todennäköisimmin tulevat. Ihmisiä, joille matematiikka ei maistu, ei tarvitsisi tällöin asialla kiusata, mikä auttaisi myös nopeuttamaan opetusta. Avoin kysymys kuitenkin on, pystyisivätkö nykyistä matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa opettavat aineenopettajat opettamaan varsinaista matematiikkaa vai tarvittaisiinko pelkästään matematiikkaan keskittyneitä aineenopettajia. Joka tapauksessa jotakin pitäisi tehdä, koska suomalainen matematiikan osaaminen ei voi hyvin.

Lukijoille, joiden kohdalla heräsi kiinnostus, mitä matematiikkaa oikeasti on, tarjoan loppuun linkin Jyväskylän yliopiston Johdatus matematiikkaan -kurssin materiaaliin. Yliopistot kun ovat käytännössä ensimmäinen koulutusaste, jonka kohdalla matematiikkaa aletaan opettaa kunnolla.

http://users.jyu.fi/~antakae/opetus/materiaali/johdatus.pdf
Lue lisää...


19.6.2015

Syrjäytyminen ja syrjintä eivät selitä radikalisoitumista


MTV esittää uutisessaan, että ulkomaalaisnuorten syrjäytyminen ja syrjiminen aiheuttavat islamilaista radikalisoitumista ja sitä kautta yhteyksiä terrorismiin. Tällainen ajatus kuulostaa hyvin järkevältä, sillä syrjäytyneet ja huono-osaiset nuoret, etenkin miehet, ovat tunnetusti alttiita rikolliseen toimintaan, jollaista terrorismikin on.

Mutta onko asia oikeasti näin? Onko asialle näyttöä? Englannissa kahdesta kaupungista kerätystä väestöllisesti edustavasta muslimiotoksesta tehdyn tutkimuksen tulokset ovat varsin yllättäviä, ja ne kertovat hyvin toisenlaista tarinaa.

Radikalisoituminen yhdistyi menestymiseen ja integroitumiseen

Käytetyn logistisen regressiomallin mukaan sympatiat radikalismia kohtaan olivat yleisimpiä alle 20-vuotiailla, mutta ne yhdistyivät opiskelemiseen työttömänä tai töissä olemisen sijaan. Tuloluokista radikaalit asenteet yhdistyivät suurituloisuuteen eli yli 75 000 punnan vuosituloihin. Sen sijaan pienituloisuus eli 5 000–14 999 puntaa vuodessa tienaaminen yhdistyi keskimääräistä vähäisempään radikalisoitumiseen. Integroituminen valtaväestöön, kun sitä mitataan englannilla kotikielenä, lisäsi myös radikaaleja asenteita, ja vastaavasti kodin vieraskielisyys vähensi niitä. Lisäksi huono terveys oman arvion perusteella mitattuna oli yhteydessä keskimääräistä vähäisempään radikalisoitumiseen.

Sen sijaan ahdistuksen tai masennuksen oireet eivät olleet yhteydessä radikalisoitumiseen ja sama koski koettua syrjintää. Tutkimuksen antama kokonaiskuva oli, että radikalismi ei yhdistynyt syrjäytymiseen ja syrjittynä olemiseen vaan ennemminkin menestymiseen ja yhteiskuntaan sopeutumiseen.

Radikalisoitumisen syyt moninaisia ja huonosti tunnettuja

Edellä kerrottu on vain yksittäinen tutkimus, mutta se tuo hyvin esille, miksi islamilaisen radikalismin torjuminen vaikeampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Nimittäin tutkimusten antama kokonaiskuva islamilaisesta radikalisoitumisesta on, että siihen ei ole olemassa yksittäisiä suuria syitä, vaan kyse on monimutkaisesta prosessista, joka tunnetaan huonosti. Tämä käy esille esimerkiksi europarlamentin ja Yhdysvaltain rauhantutkimusinstituutin yhteenvedoista. Tutkimuksissa on löydetty tilastollisesti merkittäviä radikalisoitumiseen yhdistyviä tekijöitä, jotka kuitenkin selittävät vain hyvin pienen osan ilmiöstä.

Merkittävien selitysten puuttuminen tekee torjumisesta vaikeaa

Jotta radikalisoitumisen torjuntaan tähtäävien toimien voisi olettaa toimivan, pitäisi ensin pystyä selvittämään radikalisoitumiseen johtavat syyt, ja puuttua sitten niihin. Koska radikalisoitumiselle ei ole löydetty selitysvoimaltaan merkittäviä syitä, on myös torjuntakeinojen tehokkuus erittäin kyseenalainen.

Jos päättäjät eivät edes vaivaudu tutustumaan empiiriseen tutkimusnäyttöön, vaan tyytyvät luottamaan loogisesti järkevältä kuulostaviin uskomuksiin, joiden puolesta ei ole näyttöä tai näyttö on jopa päinvastaista kuin uskotaan, niin ennuste toimien tehokkuudelle on vielä heikompi. Jos joku väittää, että islamilaisen radikalisoitumisen syy on syrjinnässä tai syrjäytymisessä, hän samalla paljastaa, että ei ole perehtynyt asiaan.

Syrjinnän ja syrjäytymisen vähentämiseen tähtääviä toimia voidaan kuitenkin perustella esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion lisäämisellä, rikollisuuden vähentämisellä, taloudellisen kilpailukyvyn parantamisella tai ihmisten hyvinvoinnilla, mutta apua uskonnollisen radikalisoitumisen torjumisessa siltä tuskin voi odottaa. Aiemmin mainittu tutkimus viittaa, että vaikutus saattaa olla jopa päinvastainen.

Ideologisten radikaalien motiivit eri tyyppiä kuin tavallisten rikollisten

Miksi sitten syrjäytyminen ei selitä islamilaista radikalisoitumista, vaikka se selittää tavallista rikollisuutta? Yksi mahdollinen selitys on näiden käytösmallien suhde yhteiskuntaan. Tavallisessa rikollisuudessa on kyse antisosiaalisesta käytöksestä, jossa yksilö tyydyttää itsekkäästi rikollisilla toimilla omia tarpeitaan ja halujaan siitä huolimatta, että tietää toimiensa aiheuttavan haittaa muulle yhteiskunnalle.

Radikaalissa islamismissa sen sijaan näyttäisi olevan kyse ideologisesta visiosta, kuinka ihanneyhteiskunnan tulisi toimia ja kuinka yhteiskunnan tulisi alistua palvelemaan Allahia. Islamilainen radikalismi voidaan siis nähdä yksilöiden taisteluna utopistisen yhteiskuntaihanteen puolesta. Tällaista käyttäytymismallia voi pitää prososiaalisena itsensä alttiiksi panemisena idealisoidun uskonnollisen yhteiskuntamallin puolesta, mikä voi selittää, miksi riskitekijät ovat erilaisia kuin antisosiaalisesti motivoituneen rikollisuuden kohdalla.

Eroa antisosiaalisen taparikollisuuden ja poliittisesti motivoituneen terrorismin välillä voi olla vaikea hahmottaa, koska molemmissa on laillisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta katsottuna kyse rikollisuudesta. Tämän takia on helppo olettaa virheellisesti, että niiden taustalla olevat riskitekijät ovat samoja, mihin syyllistyin itsekin ennen aiheeseen tutustumista. Asiat eivät kuitenkaan aina ole niin, kuin uskoisi niiden olevan.
Lue lisää...


14.6.2015

Yhdysvaltalainen poliisiväkivalta, etnisyys ja sukupuoli



Yhdysvaltalaisten poliisien käyttämä väkivalta ja sen seuraukset ovat usein esillä suomalaisessa uutisoinnissa. The Washington Postin tekemän selvityksen mukaan poliisit ovat kuluvan vuoden aikana tappaneet Yhdysvalloissa keskimäärin kaksi ihmistä päivässä. Paljon julkisuutta saavat tapaukset ovat olleet tyypillisesti sellaisia, joissa valkoinen poliisi ampuu mustan yhdysvaltalaisen. Tällaiset tapaukset ovat johtaneet mielenosoituksiin ja jopa mellakointiin.

Yhdysvalloissa ihonväri on merkittävä sosiaalisen identiteetin suhteen. Tämän takia rodullisen etnisen rajan ylittävä poliisiväkivalta tulkitaan helposti siten, että ”heidän” poliisinsa ampuu ”meidän” ryhmäämme kuuluvia ihmisiä. Tapaukset tulkitaan helposti etnisyyden motivoimiksi.

Tilastot myös osoittava, että mustat joutuvat poliisien ampumaksi väestöosuuttaan suuremmalla todennäköisyydellä. Valkoisiin verrattuna mustat olivat The Washington Postin selvityksen mukaan poliisin ampumissa ihmisissä kolminkertaisesti yliedustettuina.

Kuitenkin myös simuloituja tilanteita sisältävissä kokeissa on havaittu, että muuten identtisissä asetelmissa yhdysvaltalaispoliisit ovat alttiimpia käyttämään nopeassa valintatilanteessa asetta vaaratonta tummaihoista kuin vaaratonta vaaleaihoista vastaan. Syntyminen mustaksi tarkoittaa siis suurentunutta riskiä joutua syyttömänä poliisin ampumaksi.

Poliisien ampumaksi joutumiseen liittyy voimakkaasti myös toinen ryhmäjako, joka jää helposti huomioimatta. Tämä ryhmäjako on sukupuoli. Jopa 95 prosenttia yhdysvaltalaispoliisien tänä vuonna ampumista ihmisistä on ollut miehiä, mikä on tarkoittanut miehille naisiin verrattuna suuruusluokaltaan lähes 20-kertaista todennäköisyyttä joutua poliisin ampumaksi. Myös sukupuolen suhteen on havaittu, että koehenkilöt ovat alttiimpia ampumaan epäiltyä valkoihoista miestä kuin valkoihoista naista, eli myös miessukupuolen voi olettaa lisäävän todennäköisyyttä joutua syyttömänä poliisin ampumaksi siinä missä tummaihoisuuskin.

Yhdysvalloissa mustien tekemien henkirikosten määrä on ollut vuosien 1980–2008 aikana valkoisiin verrattuna lähes kahdeksankertainen ja miesten osuus naisiin verrattuna lähes yhdeksänkertainen, kun henkirikosten määrä suhteutetaan verrattavien ryhmien suuruuteen. Sukupuoli on siis tässä tapauksessa vain vähän merkittävämpi selittäjä henkirikosten tekemiselle kuin rodullisesti määrittyvä etnisyys.

Ei ole yllättävää, että poliisin ampumiksi joutuvat kuuluvat keskimääräistä useammin niihin ihmisryhmiin, joihin kuuluvat yksilöt syyllistyvät keskimääräistä useammin henkirikoksiin. Ensinnäkin henkirikoksissa yliedustettuihin ryhmiin kuuluvien henkilöiden kohdalla todellisia uhkaavia tilanteita voi olettaa syntyvän useammin kuin muiden kohdalla keskimäärin. Toisaalta näihin ryhmiin kuuluvien voi olettaa pitävän esillä aseeksi sopivaa välinettä vahingoittamistarkoituksessa keskimäärin muita useammin. Jos suurempi osuus epäilyttävistä tilanteista ja kannettavista esineistä on heidän kohdallaan oikeasti vaarallisia, riskienhallinnan kannalta optimaalinen kynnys ampua on vastaavasti matalampi. Tämä selittää sitä, että mustia ja miehiä vastaan ollaan valmiita käyttämään asetta todennäköisemmin kuin valkoisia tai naisia vastaan muuten identtisissä tilanteissa.

Kun tilannetta tarkastellaan poliisin näkökulmasta, hän joutuu toistuvasti kohtaamaan vaarallisia ihmisiä, ja vaaratilanteen aliarviointi voi johtaa siihen, että poliisin elämä päättyy ennen eläkkeelle pääsemistä. Ratkaisevaa voi olla esimerkiksi, tulkitseeko huonoissa valaistusoloissa oikein, onko jonkun ihmisen kädessään pitämä esine ase vai joku vaaraton esine. Toisaalta myös perusteeton aseenkäyttö voi johtaa seuraamuksiin yhteiskunnan puolelta ja aiheuttaa lisäksi helposti merkittävää kärsimystä syyllisyyden tunteen tuoman tuskan välityksellä.

Mielenkiintoinen kysymys poliisiväkivallan aiheuttaman keskustelun suhteen on, miksi poliisiväkivallan kohdalla nostetaan yleisesti esille kohteiksi joutuneiden rodullinen tausta, mutta samassa yhteydessä ei juuri koskaan käsitellä sukupuolta, vaikka miehet ovat poliisin tappamissa ihmisissä paljon voimakkaammin yliedustettuina suhteessa väestöosuuteensa kuin mustat. Aiemmin käsitellyssä The Washington Postin tilastossa valkoinen mies joutui väestöosuuteensa suhteutettuna poliisin ampumaksi yli viisi kertaa todennäköisemmin kuin musta nainen.

Kysymys rasismista nostetaan säännöllisesti esille mutta ei kysymystä seksismistä eli tässä tapauksessa misandriasta eli miesvihasta. Mitä tämä kertoo yhteiskunnasta? Nähdäänkö miesten yliedustus rikollisuudessa kelvollisena selityksenä yliedustukselle poliisien ampumisen kohteeksi joutumisen kohdalla mutta mustien kohdalla ei? Onko vähemmän väärin, että syyttömänä ammuttu ihminen on mies kuin että hän on musta, vai mistä on kysymys? Tämän asian jätän lukijoiden pohdittavaksi.

Lue lisää...


28.5.2015

Älykkyys seksikkäintä naisessa – vaiko sittenkin ulkonäkö?



Ilta-Sanomien mukaan brittiläinen evoluutiobiologi David Bainbridge sanoo, että etsiessään itselleen elämänkumppania miehet arvostavat älykkyyttä yli muiden ominaisuuksien.

– Tärkein asia, jota miehet hakeva, on älykkyys. Kyselytutkimukset ovat osoittaneet kerta toisensa jälkeen, että se on ensisijainen asia, jota miehet hakevat, hän sanoo IS:n lähteenään käyttämälle The Telegraphille.

”Evoluutiobiologi” onkin eläinlääkäri

Valitettavasti edellä kerrotussa lähes kaikki asiat ovat pielessä. Ensinnäkin David Bainbridge opettaa Cambridgen yliopistossa eläinlääketieteellistä anatomiaa ja on työskennellyt eläinlääkärinä. Hän ei siis ole evoluutiobiologi, vaikka edellä mainitut lehdet niin väittävät. Bainbridge on kuitenkin kirjoittanut kuusi kirjaa, joiden aiheina ovat aivot, X-kromosomi, raskaus, teini-ikäiset, keski-ikä ja tällä kertaa naisten kurvit. Monista aiheista kirjoittanut Bainbridge kertoo kirjojaan mainostavilla verkkosivullansa pitävänsä tarinoiden kertomisesta.

Väärän ammatin kertominen on kyseisten lehtien virhe, eikä eläinlääkärin tausta tarkoita, että ei voisi kirjoittaa kirjaa, jossa kerrotaan hyvin perustellen ja parhaaseen saatavilla olevaan tietoon nojaten, mikä naisessa saa miehet syttymään. Ihmiset kun oppivat ymmärtämään myös muita kuin omaan ammattialaansa liittyviä asioita.

Sosiaalisen toivottavuuden harha heikentää kyselyjen luotettavuutta

Kuitenkin myös Bainbridgen väitteessä älykkyydestä merkittävimpänä vetovoimatekijänä on iso ongelma. Tämä ongelma liittyy sosiaalisen toivottavuuden harhaan (social desirability bias), jota olen käsitellyt jo aiemmissa kirjoituksissani. Lainaan alla tekstiä, jossa käsittelin oman ulkonäön ja seksuaalikäyttäytymisen välistä yhteyttä.

Suhteeseen päästäkseen henkilöllä on oltava ominaisuuksia, jota toinen osapuoli haluaa. Yksi tällainen ominaisuus on viehättävä ulkonäkö. Sellaisissa tutkimuksissa, joissa on kysytty ihmisiltä ulkonäön merkitystä parinvalinnassa, on kuitenkin saatu tyypillisesti tulokseksi, että ulkonäkö ei merkitse paljon. Kun tutkimuksissa on mitattu mielipiteiden sijaan toimintaa, on havaittu, että ulkonäkö merkitsee tosiasiassa todella paljon. Esimerkiksi eräässä pikadeiteistä tehdyssä tutkimuksessa ulkonäkö havaittiin merkittävimmäksi vetovoimatekijäksi molempien sukupuolten kohdalla.

Ulkonäön merkitystä ei haluta myöntää

Ihmiset eivät ole halukkaita myöntämään ulkonäön merkitystä omalle parinvalinnalleen, koska sellaista taipumusta pidetään pinnallisuutena, ja ihmisillä on taipumus antaa toiminnalleen sosiaalisesti hyväksyttäviä selityksiä. Ihmiset siksi uskottelevat itselleen ja kertovat toisille, että ulkonäöllä ei ole merkitystä. Tällaisessa käytöksessä on kyse sosiaalisen toivottavuuden harhasta, josta kirjoitin myös aiemmassa tekstissäni.

Kyse voi olla joidenkin ihmisten kohdalla myös siitä, että henkilöllä itsellään ei ole riittävästi pariutumismarkkinoilla haluttuja ominaisuuksia, ja hän siksi joutuu tyytymään vähemmän hyvännäköiseen puolisoon ja selittää tilannetta itselleen sillä, että ei edes välitä ulkonäöstä. Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Toinen sosiaalisen toivottavuuden harhaa koskeva kirjoitus, johon yllä olevassa lainauksessa viittaan, koski kihlasormuksen hinnan kasvamista toisen avioliiton kohdalla. Useimmin miehet kertoivat siihen syyksi edellistä kertaa suuremman luottamuksen liiton kestämiseen. Esitin, että tämä on epäuskottava syy ensimmäisen avioliiton kariutumisen jälkeen, ja taustalla on useimmiten oikeasti raadollisempi syy, joka on iän myötä karttunut varallisuus.

Bainbridgen näkemys nojaa epäluotettaviin kyselytuloksiin

Sama ongelma on Bainbridgen älykkyyden vetovoimaisuutta koskevassa väitteessä, sillä se nojaa kyselytutkimuksiin. Kyselytutkimukset ihmisten motiivien selittäjinä ovat epäluotettavia, koska ihmiset antavat sellaisia vastauksia, joita haluavat antaa, ja tähän haluamiseen vaikuttaa ihmisten sisäsyntyinen tarve näyttää hyvältä muiden silmissä. Parempaa tietoa saadaan tarkkailemalla ihmisten tekemisiä sanomisten sijaan.

Seuranhakusivustoilla näkyy pariutumisen todellisuus

Yksi tapa selvittää ihmisten todellisia preferenssejä pariutumisen suhteen, on seuranhakusivustojen käyttäjädatan tutkiminen. Günter J. Hitsch, Ali Hortaçsu ja Dan Ariely (2010) tekivät yhden tällaisen tutkimuksen. He tutkivat logistisen regressiomallin avulla, millaiset ominaisuudet saivat tutkitun sivuston vakinaista suhdetta hakevat käyttäjät ottamaan yhteyttä toisiinsa.

Kauniille naisille eniten yhteydenottoja miehen ulkonäöstä riippumatta

Havaittiin, että käyttäjien kuvien perusteella arvioitu ulkonäkö oli voimakkaasti yhteydessä molempien sukupuolten kohdalla todennäköisyyteen, että heihin otettiin yhteyttä. Käyttäjät ottivat oman ulkonäkönsä tasosta riippumatta yhteyttä sitä todennäköisemmin, mitä paremmalta vastapuoli näytti. Lisäksi miehet välttivät voimakkaasti naisia, joilla oli korkea painoindeksi.

Korkeammin koulutettuja naisia kartetaan

Sivuston käyttäjien älykkyyttä ei testattu, mutta siihen on yhteydessä käyttäjien koulutustaso. Osoittautui, että molemmat sukupuolet suosivat koulutustason suhteen itsensä kanssa samanlaisia kumppaniehdokkaita. Samanlaisuus ei kuitenkaan ollut ainoa selittävä tekijä koulutuksen suhteen, vaan naiset suosivat miehillä korkeaa koulutusta matalan sijaan. Miehet sen sijaan karttoivat korkeasti koulutettuja naisia. Näyttää siis siltä, että miehet karttavat itseään koulutetumpia naisia, mikä on vastoin väitettä, jonka mukaan miehet hakevat elämänkumppaniltaan esisijaisesti älykkyyttä.

Puolison menestys aiheuttaa miehessä huonommuudentunnetta

On tehty myös muuta edellä havaitun kanssa yhteen sopivaa tutkimusta. Yhdessä kokeessa Virginian yliopistossa opiskelevien opiskelijaparien miehille kerrottiin että heidän suhdekumppaninsa oli sijoittunut joko huonoimpaan tai parhaimpaan 12 prosenttiin ongelmanratkaisua ja sosiaalista älykkyyttä mittaavassa kokeessa, jota ei oikeasti koskaan edes suoritettu. Tämä tieto ei vaikuttanut miesten antamiin vastauksiin koskien omaa omanarvontuntoa. Kuitenkin tiedostamattomia asenteita mittaavalla IAT-menetelmällä tehty testi paljasti, että miesten miehet tunsivat itsensä huonommiksi, kun heidän naisensa kerrottiin menestyneen kyseisessä testissä verrattuna siihen tilanteeseen, että naisen kerrottiin epäonnistuneen.

Samanlainen koe tehtiin myös Alankomaissa, jossa miesten omien vastausten mukaan puolison menestyminen tai menestymättömyys ei heihin vaikuttanut, mutta IAT kertoi, että he reagoivat samalla tavalla kuin yhdysvaltalaismiehet.

Toisessa Yhdysvalloissa tehdyssä kokeessa miesten pyydettiin ajattelemaan joko kumppaninsa sosiaaliseen menestymiseen tai epäonnistumiseen liittyvää tapahtumaa. Tässäkin tapauksessa seuraus oli sama, eli miesten omanarvontunto kärsi kumppanin menestyksen muistelemisesta verrattuna tapaukseen, jossa kumppani epäonnistui.

Naisten omanarvontuntoon sen sijaan miesten epäonnistumiset tai onnistumiset eivät vaikuttaneet. Naiset myös ilmoittivat olevansa tyytyväisempiä suhteeseensa, kun heidän miehensä ilmoitettiin onnistuneen, verrattuna tilanteeseen, jossa miehen ilmoitettiin epäonnistuneen. Miehillä taas naisten menestys tai menestymättömyys kuvitellussa testissä ei vaikuttanut suhdetyytyväisyyttä koskeviin vastauksiin.

Ei kateutta vaan menettämisen pelkoa

Tässä kohtaa voi tulla mieleen, että miesten tiedostamaton reaktio on paheksuttavaa kateutta, ja miesten pitäisi oikeasti olla tyytyväisiä puolisonsa kyvykkyydestä tai menestyksestä. Ja miehethän haluavat sanoa asian olevan niin, koska sillä saa sosiaalista hyväksyntää, mutta sisällään he silti tuntevat toisin.

Naisen menestykseen liittyvä miehen huonommuuden tunne ei kuitenkaan luultavasti johdu kateudesta. Sen sijaan syy liitty mekanismiin, jonka takia ihmislajin yksilöille on kehittynyt taipumus muodostaa kiintymyssuhde lisääntymiskumppaneihinsa. Ominaisuus on harvinainen nisäkäslajeilla, joista 95 % on sellaisia, joilla uros ei millään tavalla osallistu jälkeläisistään huolehtimiseen. Ihmisillä taipumus romanttiseen kiintymyssuhteeseen on oletettavasti kehittynyt, koska miesten tuottamat resurssit ovat parantaneet ihmisten kohdalla poikkeuksellisen pitkään avuttomien lasten selviämismahdollisuuksia ja naisen nopeutuneen palautumisen myötä myös lyhentäneet synnytysten välejä. Kuitenkin naisen oma kyky hankkia resursseja heikentää miehen tuottamien resurssien merkitystä ja siten mahdollisesti miehen vetovoimaa. Tämä saattaa saada miehen mieleen nousemaan epäilyksen, että hän ei ole enää tarpeeksi hyvä naiselle eikä pysty enää tekemään naiseen vaikutusta. Kyse on siis pohjimmiltaan kiintymyksestä ja menettämisen pelosta.

Älykkyys on sosiaalisesti toivottava syy rakastua

Protestanttisissa länsimaissa kouluttautuminen on korkeassa arvossa, ja älykkyys sen mahdollistajana on arvostettu ominaisuus. Kun länsimaat vievät toimintamallejaan köyhiin maihin kehitysavun nimissä, korostetaan, että erityisesti tyttöjen kouluttaminen on tärkeää. Arvopohjaamme perustuva naisten osallistuminen koulutukseen ja työelämään ovatkin olleet tärkeässä roolissa taloudellisen menestyksen luomisessa. Tämän naisten koulutuksen merkityksen korostamisen takia älykkyys on mitä suurimmissa määrin sosiaalisesti hyväksyttävä syy rakastua naiseen. Kuitenkaan ihmiset eivät rakastu sen perusteella, mikä on hyväksyttävää.

Viihdyttäviä mutta epätosia tarinoita lukijoille?

Näyttää siis siltä, että ainakaan älykkyys ei ole naisen suurin vetovoimatekijä pariutumisessa. Ulkonäkö sen sijaan on ainakin tärkeämpi kuin usein myönnetään. Kuitenkaan pelkän lehtiartikkelin perusteella on vaikea arvioida, kuinka uskottava kyseinen Bainbridgen kirja on. Kuitenkin artikkelin sisällön perusteella nousee esille epäilys, että kyseessä on taas yksi tapaus, jossa loistava tarinankertoja tekee ihmisille tarinoita, joita he haluavat kuulla, ja tekee sillä muhkean tilin. Väitteitä ei ymmärretä kyseenalaistaa, eikä siihen ole edes tahtoa niiden sosiaalisen hyväksyttävyyden takia.

Lue lisää...


22.5.2015

Rikostuomiot ja kansan muuttuva oikeustaju

Kun suomalaiset puhuvat rikoksista annetuista tuomioista, hämmästelyn kohteena on usein, kuinka lieviä tuomioita saa henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista tai seksuaalirikoksista talousrikoksiin verrattuna.

Demokraattisessa yhteiskunnassa tuomioiden voi olettaa seuraavan äänestäjien oikeustajua, mutta muutokset lakeihin syntyvät oikeustajun muutosta myöhemmin, koska puolueiden ohjelmien muuttuminen ja lakien muuttaminen vievät aikaa. Tilanne viittaa siis siihen, että suomalainen yhteiskunta on muutoksessa. Mielenkiintoinen kysymys on, millaisesta muutoksesta on kyse.

Yhdysvaltalainen sosiaalipsykologian professori Richard Nisbett tunnetaan tutkimuksistaan, jotka koskevat käyttäytymiseroja Yhdysvaltojen pohjoisten ja eteläisten alueiden välillä. Nisbett ja hänen kollegansa havaitsivat, että eteläisten osavaltioiden asukkaat reagoivat koetilanteissa pohjoisten osavaltioiden asukkaita voimakkaammin henkilökohtaisiin kunniaan kohdistuviin loukkauksiin. Tutkijoiden mukaan tällainen kulttuuriero juontaa juurensa eroihin menneisyyden yhteiskuntien rakenteissa.

Eteläisillä alueilla oli voimassa kunniakulttuuri, jollainen kehittyy alueille, joille valtiollinen lainvalvonta yltää heikosti ja joilla ihmiset ovat voimakkaasti riippuvaisia helposti varastettavissa olevasta omaisuudesta. Tällainen tilanne vallitsi etelässä, jossa ihmiset elättivät itsensä pitkälti karjankasvatuksella. Karjankasvatus on luonteeltaan karujen alueiden elinkeino eikä se pysty elättämään kovin tiheää väestöä. Lainvalvojien saatavuus oli harvan asutuksen takia heikko, minkä lisäksi elanto oli riippuvainen helposti varastettavasta karjasta.

Jotta yhteiskunta pystyy toimimaan tällaisissa oloissa, ihmiset joutuvat kehittämään keinoja, joilla he pystyvät välttämään rikollisten riiston kohteeksi joutumisen. Ratkaisuna tällaisille alueille kehittyy kunniakulttuuri, jossa miesten on tärkeää osoittaa olevansa kovia ja olevansa valmiita kostamaan heihin ja heidän sukuunsa kohdistuvat loukkaukset, vaikka se olisi heille itselleen vaarallista. Näin he antavat rikoksia harkitseville signaalin, että heidät kannattaa jättää rauhaan.

Kaksintaisteluun haastaminen viestii jyrkästä suhtautumisesta kunnian loukkaamiseen.

Pohjoisessa vallitseva elinkeino oli puolestaan maanviljelys, joka mahdollisti etelää tiheämmän asutuksen ja sitä kautta tehokkaamman lainvalvonnan. Lisäksi maanviljelijöiltä oli vaikeampi viedä elintärkeää omaisuutta kuin karjankasvattajilta. Tällaisille alueille kehittyi vähemmän väkivaltainen kulttuuri kuin karjankasvattajien alueille, ja kyseisenlaista kulttuuria nimitetään lakikulttuuriksi.

On kyseenalaistettu, että havaitut erot Yhdysvalloissa johtuisivat niin kaukaisesta menneisyydestä. Kuitenkin yhteiskunnallisen järjestyksenvalvonnan puute kunniakulttuurin syntymekanismina vaikuttaa maailmanlaajuisen tarkastelun perusteella uskottavalta. Kunniakulttuureja esiintyy nykyisin esimerkiksi islamilaisissa maissa, joissa karjanpito on merkittävä elinkeino. Lisäksi kunniakulttuuri on ominaista esimerkiksi rikolliselle alamaailmalle, jossa poliisiin turvautuminen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää.

On selvä, että kulttuurit eivät jakaudu kahteen erilliseen ryhmään, lakikulttuureihin ja kunniakulttuureihin, vaan kyseessä on jatkumo näiden yhteiskuntatyyppien välillä. Richard Nisbettin mukaan kunniakulttuuri näkyy Yhdysvaltojen eteläisten osavaltioiden kohdalla esimerkiksi siinä, että henkirikoksia tehdään pohjoisia alueita enemmän, mutta ainoastaan henkilökohtaisten loukkauksien kohdalla. Kuitenkaan Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa ei edellytä tai edes hyväksytä tappamista kunnian takia, toisin kuin jyrkimmissä kunniakulttuureissa.

Suomalaisten asenteiden jyrkentyminen suhteessa henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin ja lieventyminen suhteessa omaisuusrikoksiin saattaa olla yhteydessä suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta rakenteeltaan aiempaa enemmän lakikulttuurin suuntaan. Tämä saattaa taas johtua siitä, että nyky-Suomessa toimeentulo riippuu vain harvoin omaisuudesta, minkä lisäksi sosiaaliturvan kaltaiset yhteiskunnan turvaverkot toimivat viimeisenä suojana. Tämän takia omaisuusrikokset ovat aiempaa vähemmän haitallisia, ja niihin suhtaudutaan siksi aiempaa lievemmin. Poliisien saatavuutta puolestaan on parantanut yhteiskunnan ja tekniikan – kuten esimerkiksi matkapuhelinten tai kulkuvälineiden – kehitys, mikä myös vähentää tarvetta puolustaa itseään ja etujaan väkivaltaisesti. Tämä on saattanut johtaa asenteiden muuttumiseen vähitellen ja heikentää yksityisen väkivallan yleistä hyväksyttävyyttä.

Tällaisen muutoksen kanssa sopii hyvin yhteen se, että henkirikokset ovat Suomessa vähentyneet selvästi ajanjaksona, joka alkaa vuoden 1990 vaiheilta. Erityisesti ovat vähentyneet miehiin kohdistuvat henkirikokset, jotka ovat kyseisen aikavälin aikana likimain puolittuneet. Ehkä syynä on se, että loukkauksiin ei vastata yhtä usein väkivallalla ja väkivaltaan ratkaisukeinona suhtaudutaan aiempaa kielteisemmin.

Henkirikosten määrien vertailu on varsin hyvä väkivallan mittari, koska jokseenkin kaikki henkirikokset tulevat viranomaisten tietoon ajasta ja kulttuurisista käytännöistä riippumatta, eivätkä lukemat ole herkkiä ilmoitusherkkyyden tai määritelmien muutoksille.

Yle kysyi 28.4.2015 järjestettyä Tuomio-iltaa varten sivustollaan vierailevilta mielipidettä koskien viiden eri rikosesimerkin tuomioita. Tulokset kansalaisten näkemyksistä ja todellisista tuomioista ovat alla olevassa taulukossa.


Rikos Oikeus Kansa
Raiskaus 1v 8kk 7v 6kk
Huumerikos 2v 2v 1kk
Rattijuopumus ja kuolemantuottamus 1v 8kk 6v
Veropetos 6v 6kk 3v 5kk
Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 3v 10kk 9v

Huomattavaa on, että kansalaiset suhtautuvat tuomareita paljon ankarammin seksuaalirikoksiin ja kuolemaan johtaneeseen rattijuopumukseen mutta selvästi tuomareita lievemmin veropetokseen. Suhteellisesti ankarimmin suhtaudutaan siis sellaisiin rikoksiin, joissa on kyse toisen henkilön vahingoittamisesta vastoin tämän tahtoa.

Erityisesti silmiin pistää oikeuslaitoksen ja vastanneiden kansalaisten näkemysero raiskaustapauksen kohdalla. Tämä tyrmää täysin joidenkin feministien viljelemän ajatuksen, jonka mukaan nykyisessä Suomessa vallitsisi raiskauksia puolusteleva tai vähättelevä kulttuuri. Feministinen idea raiskauskulttuurista on peräisin 70-luvun puolivälin Yhdysvalloista, eikä se näytä soveltuvan ainakaan 40 vuotta myöhempään Suomeen.

Tässä kaikki tällä kertaa.

Lue lisää...


16.5.2015

Ymmärsivätkö luonnonkansat luonnonsuojelun merkityksen?

Suomalaisten keskuudessa näyttää olevan suosiossa ajatus, jonka mukaan alkukantaiset kulttuurit ymmärtävät luonnonsuojelun merkityksen, ja osaavat siksi elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Ajatus ei kuitenkaan ole suomalaisen ajatusmaailman erityispiirre, vaan sillä on suosiota muuallakin länsimaissa kuten Yhdysvalloissa. Se pohjautuu jalon villin myyttiin, jossa pahaksi koetut asiat yhdistetään sivistykseen ja alkukantaisissa kulttuureissa elävien ihmisten katsotaan olevan vapaita tästä turmeluksesta. Kyseinen myytti on hyvin voimakkaasti läsnä länsimaisessa ajattelussa.

Ihmislajin leviämistä seurasi massiivinen sukupuuttoaalto

Alkukantaisten ihmiskulttuurien luonnonsuojelun ymmärryksestä, tai pikemminkin sen puutteesta, antaa kuvan se tosiasia, miten monille eläinlajeille kävi samaan aikaan kuin anatomisesti moderni ihminen alkoi levittäytyä Afrikan ulkopuolelle jonkin verran alle 100 000 vuotta sitten. Noihin aikoihin ihmisten käyttöön näyttävät tulleen projektiiliaseet, joihin kuuluvat esimerkiksi heittokeihäät ja jousipyssyt. Nykyihmisen etu Euraasiassa syrjäytetyksi joutuneeseen neandertalinihmiseen ja denisovanihmiseen verrattuna saattoi olla se, että nykyihmisen anatomia soveltui paremmin projektiiliaseiden käyttöön ja teki nykyihmisestä tehokkaamman tappajan.

Australian aboriginaaleja esittelemässä vipukeihään käyttöä. Kuva Steve Evans / CC BY-NC 2.0

Nykyihmisen levittäytymisen yhteydessä alkoi megafaunan eli isojen, määritelmästä riippuen vähintään 45 kg (100 lb) tai 100 kg painavien maalla asuvien eläinlajien katoaminen, mikä näyttää ajoittuvan eri mantereilla ja alueilla ajankohtiin, jotka sopivat yhteen ihmisen levittäytymisen kanssa. Manner toisensa jälkeen kymmenet suuret eläinlajit, jotka olivat asuttaneet alueita jopa miljoonia vuosia, katosivat suhteellisen lyhyellä aikavälillä. Ihmisen saapumisen megafaunan tuhoon yhdistävän ajatuksen teki tunnetuksi 1960-luvulla paleontologi Paul S. Martin, joka nimitti sitä blitzkrieg-malliksi. Blitzkrieg tarkoittaa saksaksi salamasotaa, joka tunnetaan erityisesti Saksan toisen maailmansodan taktiikkana.

Nuolet osoittavat, kuinka kauan sitten nykyihminen levittäytyi eri alueille.

Tuho iski Australiaan

Australian megafauna alkoi kadota likimain 50 000 vuotta sitten, mikä ajoittuu likimain samaan ajanjaksoon Australian ihmisasutuksen kanssa. Suurin osa Australian megafaunasta katosi muutaman kymmenen tuhannen vuoden aikana.

Diprotodon ihmiseen suhteutettuna.
Australiasta katosi suuri määrä jättiläiskokoisia pussieläinlajeja, kuten esimerkiksi lähes kolme tonnia painava diprotodon. Linnuista katosi esimerkiksi jopa 500 kg painava, sorsalintuihin kuuluva dromornis ja enintään 250-kiloiseksi kasvava bullockornis. Kadonneista matelijoista mainitsemisen arvoinen on 7-metrinen varaanilaji megalania, jonka kohdalla arviot enimmäispainosta vaihtelevat voimakkaasti tuhannen kilon molemmin puolin.

Pohjois-Amerikka muuttui täydellisesti

Myös Pohjois-Amerikassa suurin osa megafaunasta hävisi, mutta tämä tapahtui eri aikaan kuin Australiassa. Pohjois-Amerikassa suurin sukupuuttoaalto näyttää ajoittuvan muutaman vuosituhannen jaksolle, joka alkoi hieman päälle 10 000 vuotta sitten. Sukupuuttoaalto alkoi vain vähän sen jälkeen, kun paleointiaanien clovis-kulttuuri levittäytyi alueelle. Clovis-kulttuuri, joka harjoitti suurriistan metsästystä, tunnetaan äärimmäisen taitavasti valmistetuista keihäänkärjistään.

Pohjois-Amerikasta katosi esimerkiksi useita jättiläismäisiä maalaiskiaislajeja, kuten jopa kolme tonnia painava eremotherium. Mantereelta katosi myös vyötiäisiin kuuluva, kilpikonnaa muistuttava glyptodon, joka kasvoi enintään tuhannen kilon painoiseksi, ja samaa kokoluokkaa oli myös tylppäkuonokarhu. Lisäksi alueelta katosi useita mammuttilajeja. Muita kadonneita lajeja ovat esimerkiksi paikalliset leijonat, gepardit, kamelit, laamat ja useat hevoslajit.

Hevosen kohdalla mielenkiintoista on se, että nykyiset hevoset ovat peräisin Pohjois-Amerikasta, josta ne levittäytyivät Euraasiaan. Tämän takia Pohjois-Amerikan sukupuuttoaalto ei ollut hevosten loppu, vaan ne palasivat mantereelle eurooppalaisten ratsuina ja vetojuhtina. Vapaaksi päässeistä hevosista on muodostunut Pohjois-Amerikkaan uusi luonnossa elävä hevoskanta, joka tunnetaan mustangeina.

Taiteilija Heinrich Harderin maalaus glyptodonista.

Tuho levisi myös Etelä-Amerikkaan

Myös Etelä-Amerikka koki yhtä suuren megafaunan tuhon kuin Pohjois-Amerikka, mutta suurin tuho näyttää ajoittuvan satoja vuosia Pohjois-Amerikkaa myöhäisemmäksi, mikä sopii yhteen sen kanssa, että asutus levisi pohjoisesta etelään.

Etelä-Amerikasta kadonnut maalaiskiaislaji megatherium oli nykyisen norsun painoinen ja kuusi metriä pitkä. macrauchenia oli hieman kamelia muistuttanut laji, joka saattoi painaa likimain tuhat kiloa. Arctotherium puolestaan on Etelä-Amerikasta hävinnyt karhulaji, joka on saattanut painaa likimain 1 500 kg. Lisäksi Etelä-Amerikasta hävisi myös muita megafaunaan kuuluvia lajeja, joista osa on samoja kuin Pohjois-Amerikasta hävinneet lajit.

Megatherium Pariisin luonnonhistorian museossa.

Afrikka kehittyi ihmisten kanssa ja säästyi tuholta

Suurin poikkeus megafaunan häviämiseen on Afrikka, jossa lähes kaikki megafaunaan kuuluvat lajit säilyivät. Tätä asiaa selittää se, että samaan aikaan kuin evoluutio kehitti ihmisen kykyä metsästää, kehittyi saalislajeille puolustusmekanismeja, kuten pelkoa ihmistä kohtaan, minkä takia metsästämisestä tuli aiempaa vaikeampaa. Kyse ei ole vain nykyihmisistä, vaan myös nykyihmistä edeltäneistä hominideista, jotka saalistivat jo aiemmin ja näin vaikuttivat saaliseläinten evoluutioon.

Euraasiassa luonto sopeutui nykyihmisten edeltäjiin

Myös Euraasiassa megafaunan kato jäi rajalliseksi, mikä johtunee siitä, että pystyihminen (homo erectus) asutti eteläisen Euraasian likimain kaksi miljoonaa vuotta sitten ja heidelberginihminen n. 500 000 vuotta sitten. Heidelberginihmisestä kehittyi Afrikassa nykyihminen, Lähi-idän seudulla neandertalinihminen ja Itä-Aasiassa denisovanihminen. Kaksi jälkimmäistä asuttivat alueitaan ennen nykyihmisen saapumista ja geneettisten todisteiden mukaan myös lisääntyivät nykyihmisten kanssa. Nämä nykyihmistä edeltävät ihmistyypit ovat auttaneet Euraasian megafaunaa sopeutumaan myös nykyihmisten muodostamaan uhkaan. Silti Euraasiasta hävisivät mm. luolahyeenat, luolaleijonat, villasarvikuonot ja villamammutit.

Saaret viimeisiä turvapaikkoja

Muilla alueilla megafaunan viimeisinä turvapaikkoina toimivat saaret, jotka ihminen asutti mannermaata myöhemmin. Villamammutti kuoli sukupuuttoon mantereilta n. 10 000 vuotta sitten, mutta laji eli pohjoisella Jäämerellä sijaitsevalla Wrangelin saarella vielä alle 5 000 vuotta sitten ennen ihmisasutuksen saapumista. Viimeiset maalaiskiaislajit hävisivät Karibian saarilta n. 5 000 vuotta sitten, kun ihmiset levittäytyivät kyseisille saarille. Afrikan vieressä sijaitsevalla Madagaskarilla megafaunan tuho alkoi vasta alle 2 000 vuotta sitten, kun ihmiset löysivät saaren. Sama kuvio toistui myös Karibialla, Uudessa-Seelannissa, Tyynen valtameren saarilla ja niin edelleen. Kun ihminen levittäytyi, useat selvinneisiin eläimiin verrattuna hämmästyttävän suuret eläinlajit hävisivät.

Muut selitykset megafaunan tuholle heikkoja

Megafaunan häviämisaallolle on esitetty myös muita selityksiä kuin saalistavat ihmiset. Yhdeksi syyksi on esitetty komeetan osumaa Pohjois-Amerikkaan 12 900 vuotta sitten, mutta tällaisen tapahtuman puolesta ei ole selkeää näyttöä, eikä se myöskään selittäisi ilmiön esiintymistä eri aikoina eri paikoissa. Toiseksi selitykseksi on esitetty ihmisten tai ihmisten mukana tulevien koirien levittämiä tauteja. Tällaista teoriaa vastaan puhuu se, että sukupuutot kohdistuivat hyvin erilaisiin lajeihin, mutta sukupuuttojen ulkopuolelle jäi hävinneiden lajien sukulaislajeja. Sukupuutot eivät siis osuneet biologisesti läheistä sukua toisilleen oleviin lajeihin, kuten tautien tapauksessa voisi olettaa.

Myös ilmaston muuttumista on esitetty syyksi, mutta tuoreeseen dataan perustuvan mallin mukaan sillä näyttäisi olevan enintään heikko yhteys sukupuuttoihin ja tämäkin pelkästään Euraasian kohdalla, kun taas ihmisen leviäminen selittää saman tutkijaryhmän mallin mukaan megafaunan tuhoutumista ja sen ajoittumista vahvasti. Myöskään megafaunaan kuuluvien lajien selviäminen saarilla kaikista pisimpään ei sovi yhteen ilmastonmuutoksen kanssa, koska saarten pienten populaatioiden rajoittunut geneettinen vaihtelu ja paremmille asuinalueille siirtymisen mahdollisuuden puuttuminen tekevät ilmastonmuutoksesta selviämisestä vaikeampaa saarilla kuin mantereella.

Paul S. Martinin kaavio isojen nisäkkäiden katoamisesta ja ihmisen saapumisesta eri alueille.

Tiedon ja ymmärryksen puute voi olla ongelma

Tilanne, jossa riistan säilyminen on riippuvainen metsästyksen sääntelystä, on alkukantaisten ihmisyhteisöjen tapauksessa hankala. Ihmiset elivät tällaisessa tilanteessa tyypillisesti omassa pienessä kuplassaan tietämättä juuri mitään mantereen suuruudesta, riistakannan koosta tai sitä kaukana hyödyntävistä ihmisistä. Ihmiset eivät tuolloin eläneet nykyisen kaltaisessa maailmankylässä, jossa tieto leviää nopeasti. Myös riistaresurssien hyödyntämisen ja sen kulumisen yhteyden ymmärtäminen on oletettavasti ollut puutteellista.

Riistaresurssien hallinnointi yhdessä oli käytännössä mahdotonta

Toinen ongelma on, että riista on luonteeltaan yhteisresurssi, mutta asutus koostui tyypillisesti vain osittain toisiinsa kontaktissa olevista ihmisryhmistä, eivätkä kontaktit todennäköisesti olleet aina rauhanomaisia. Ei siis ollut mahdollisuutta tarkkailla yhdessä riistakantojen kehitystä ja sopia, kuinka paljon kukin ryhmä saa niitä hyödyntää. Tällaisessa tilanteessa ne ryhmät, jotka eivät rajoita metsästystään riistakantojen säilymisen hyväksi, pystyvät hyötymään ja kasvamaan sitä rajoittavien ryhmien kustannuksella. Lopulta kuitenkin kaikki kärsivät riistakantojen romahduksesta. Kyseinen asetelma tunnetaan yhteismaan ongelmana. Mikään taho ei ollut tekemässä riistalaskentoja, jakamassa kaatolupia tai valvomassa metsästystä. Ei siis ihme, että useille riistaeläinlajeille kävi kehnosti.

Luonto joutui sopeutumaan ihmiseen

Ajatus, että luonnonkansat ovat ymmärtäneet elää sopusoinnussa muun luonnon kanssa, voidaan kääntää toisin päin. Alkukantainen ihminen ei oppinut elämään sopusoinnussa luonnon kanssa vaan luonto ihmisen kanssa. Kaikki ne lajit, jotka ovat eivät sopeutuneet siihen, että ihminen pyrkii hyödyntämään luonnon tarjoamia resursseja, olivat uudessa tasapainotilanteessa jo kuolleet sukupuuttoon. Sivistynyt ihminen teknologioineen on nyt taas rikkonut tämän tasapainon ja laittanut luonnon entistä ahtaammalle, mutta myös tiedämme toimiemme mahdolliset seuraukset, mikä mahdollistaa ratkaisujen kehittämisen.
Lue lisää...


 

Havainnoija Copyright © 2013
Distributed By Free Blogger Templates | Designed by BTDesigner · Powered by Blogger