30.9.2014

Miehiin kohdistuva suhdeväkivalta huvittaa, naisiin kohdistuva ei


Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on maailmanlaajuinen ongelma, jota vastaan muun muassa ihmisoikeusjärjestöt taistelevat. Esimerkiksi Amnesty Internationalin Suomen osaston Joku raja -kampanja laittaa rajan siihen, että se keskittyy vain naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan torjumiseen.

Entä mikä on tilanne miehiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan kohdalla? Vuonna 2010 julkaistun Tuhansien iskujen maa -raportin kyselyn mukaan miehet olivat kokeneet kyselyn aikaisen kumppanin tekemää parisuhdeväkivaltaa yhtä usein kuin naiset. Raportin mukaan vastaava tilanne on havaittu monessa muussakin maassa. On mielenkiintoista, että parisuhteissa tilanne on tällainen, vaikka naisten osuus Suomen vuoden 2012 kaikista väkivaltarikoksista oli vain hieman päälle yksi kuudesosa. Ero oli näin suuri siitäkin huolimatta, että se pieneni selvästi vuosien 2005 ja 2012 välillä, kun lievien pahoinpitelyiden siirtäminen virallisen syytteen alaiseksi toi esille runsaasti naisten aiemmin piiloon jäänyttä lähisuhdeväkivaltaa.

Voidaan siis todeta, että väkivaltarikollisuus on hyvin voimakkaasti miehiin painottuva ominaisuus, mutta parisuhdeväkivallan kohdalla naiset näyttävät pääsevän lähelle miesten lukemia. Mielenkiintoinen kysymys on, mikä saa parisuhdeväkivallan poikkeamaan tällä tavalla muista väkivaltarikosten muodoista. Uskon, että alle liitetty video antaa vihjeen.




Videolla esitetään YouTube-kanava OCK-TV:n Yhdysvalloissa tekemä sosiaalinen koe, jossa miespuolinen ja naispuolinen näyttelijä esittävät kadulla tilanteita, joissa toinen heistä esittää mustasukkaista puolisoa ja käyttää väkivaltaa kumppaniaan vastaan. Niissä tapauksissa, joissa mies toimii hyökkääjä, sivusta seuraavat tulevat väliin, osoittavat suuttumusta miestä kohtaan, ja yhdessä tapauksessa miespuolinen näyttelijä jopa heitetään rajusti katuun. Kun väkivallan kohteena on mies, ihmiset kääntyvät katsomaan tai pysähtyvät kuvaamaan, mutta kukaan ei tee elettäkään auttaakseen väkivallan uhria. Osalle todistajista väkivaltaisen tilanteen näkeminen tuottaa jopa mielihyvää, mikä näkyy leveästä hymystä heidän kasvoillaan. Vastaavaa käyttäytymistä on havaittu aiemminkin esimerkiksi Englannissa tehdyssä samantyyppisessä kokeessa.

Ei ole syytä olettaa, että nämä olisivat poikkeustapauksia, vaan vastaava välinpitämätön suhtautuminen on oletettavasti yleistä länsimaissa ja myös Suomessa. Viittauksia tähän löytyy asiaan liittyvästä uutisoinnista.

Muutama vuosi sitten hätäkeskuspäivystäjä oli ihmetellyt väkivaltaisesta puolisostaan soittavan miehen tapauksessa: "Otat sä naiselta pataan?" Hän oli lisäksi tiedustellut, kuinka paljon soittaja ja tämän puoliso painavat. Hän siis antoi ymmärtää, että miehen tulisi pärjätä yksin väkivaltaisen puolisonsa kanssa. Myös poliisin kohdalla on esiintynyt vastaavaa vähättelevää suhtautumista.

– Silloin kun miehet ottavat meihin yhteyttä, he saattavat sanoa, että poliisilta on tullut vähätteleviä kommentteja tai heille on jopa naureskeltu. Miehiä ei välttämättä oteta vakavasti, kun he pyytävät apua, kertoo Pääkaupungin turvakoti ry:n kriisityöntekijä Hanna Mikkonen Ylelle.

Vähättelyn lisäksi myös ilmiön tutkimista on yritetty torjua. Vuonna 2004 useat naisjärjestöt, kuten Vasemmistonaiset, Vihreät naiset ja Naisjärjestöjen keskusliitto, julkaisivat kaikki lähes identtisen tiedotteen, jossa ne paheksuivat Raha-automaattiyhdistyksen naisten lähisuhdeväkivaltaa selvittävälle tutkimukselle antamaa rahoitusta, koska se ei kohdistunut naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Rahoitusta saanut tutkimusprojekti oli nimeltään Vaiettu naiseus, mikä vaikuttaa naisjärjestöjen reaktioiden valossa varsin osuvalta nimeltä. Sittemmin ainakin Vihreät naiset on tunnustanut miehiin kohdistuvaan parisuhdeväkivaltaan liittyvän ongelman laajuuden, jota järjestö ovat kuvanneet yllättäväksi. Asia ei ehkä olisi ollut niin yllättävä, jos siihen olisi suhtautunut alun perin avoimemmin.

Vähättelevä, välinpitämätön ja jopa hyväksyvä suhtautuminen on todennäköinen syy sille, että naisten syyllistyminen parisuhdeväkivaltaan on niin yleistä, vaikka naiset ovat yleisesti ottaen paljon väkivallattomampia kuin miehet.

Ihmiset tuntevat suuttuessaan tarvetta vahingoittaa suuttumuksen kohdetta, mutta he toisaalta pelkäävät tällaisen toiminnan negatiivisia seurauksia. Erittäin merkittävä vahingoittamishaluja hillitsevä tekijä on pelko sosiaalisen hyväksynnän menettämisestä. Sosiaalinen hyväksyntä merkitsee tavallisesti ihmiselle todella paljon, ja sen tavoittelu ja ylläpito ohjaavat voimakkaasti ihmisten toimintaa.

Tämän takia ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi parisuhdeväkivaltaan tai muuhun antisosiaaliseen toimintaan, osallistuvat tosiasiassa ilmiön ylläpitämiseen. Tällaisen suhtautumisen takia kynnys vahingoittaa toisia madaltuu, koska muiden välinpitämättömyys vähentää pelkoa sosiaalisista seuraamuksista. Välinpitämättömät ovat vapaamatkustajia, jotka eivät osallistu yhteiskuntaa vahingoittavan toiminnan torjumiseen, mutta hyötyvät silti muiden osallistumisesta aiheutuvasta yhteiskunnan toimivuuden tehostumisesta.

Jos parisuhdeväkivaltaa halutaan torjua sukupuolesta riippumatta, tärkeää ei ole pelkästään paheksua siihen syyllistyviä vaan myös parisuhdeväkivallan toisen sukupuolen kohdalla hyväksyviä seksistejä ja asian suhteen yleisesti välinpitämättömiä. Näin sekä väkivallasta että sitä edistävästä välinpitämättömyydestä tulee aiempaa vähemmän houkuttelevaa ja kynnys niihin kasvaa.   

Lue lisää...


24.9.2014

1 400 alaikäistä hyväksikäytettiin Rotherhamissa – ei puututtu rasismileiman pelossa

Rotherham on väkiluvultaan suunnilleen Espoon kokoinen kaupunki Englannissa. Vaikka kaupunkia vaivasi suhteellisen korkea työttömyys ja ihmisten riippuvuus sosiaaliturvasta, saattoi kaupunki kuitenkin näyttää pinnallisesti katsoen varsin inhimilliseltä paikalta elää.
Kuva Ben Sutherland CC BY 2.0

Rotherham kätki kuitenkin sisäänsä hirveän salaisuuden. Elokuun loppupuolella paljastui, millaisen painajaisen keskellä suuri määrä kaupungin alaikäisiä asukkaita oli joutunut elämään. Professori Alexis Jayn johtaman selvityksen varovaisen arvion mukaan jopa yli 1 400 lasta oli joutunut kaupungissa harjoitetun järjestelmällisen alaikäisten seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi vuodesta 1997 vuoteen 2013 ulottuvalla jaksolla. Tapauksiin liittyi raskauksia, keskenmenoja ja raskauden keskeytyksiä. Sunday Mirror -lehden mukaan hyväksikäytetyt alaikäiset synnyttivät yli sata lasta. Erään nuoren naispuolisen todistajan mukaan joukkoraiskaus oli tavallinen osa Rotherhamissa kasvamista.

Julmaa väkivaltaa

Tytöt, joista nuorimmat olivat 11-vuotiaita, joutuivat suurten miesjoukkojen raiskaamiksi. Siepattuja uhreja kuljetettiin eri kaupunkien välillä, ja heihin kohdistettiin väkivaltaa ja uhkailua. Joissakin tapauksissa lapsia valeltiin polttoaineella ja uhattiin sytyttää palamaan. Heitä uhkailtiin aseilla, ja heidän annettiin nähdä raa’an väkivaltaisia raiskauksia uhaten saman toistuvan heille itselleen, mikäli he kertoisivat kenellekään.

Poliisi ei hoitanut tehtäviään

Hyväksikäytön uhrit olivat usein ongelmaperheiden lapsia. Joillakin heistä oli kova kaipaus hellyyteen ja huomioon, jollaista puuttuu usein tämän kaltaisten lasten kotiympäristöstä. Hyväksikäyttäjät hyödynsivät tätä tarvetta lähestymällä uhrejaan aluksi ystävyyden kautta, minkä lisäksi riippuvuutta synnytettiin tarjoamalla lapsille huumeita ja alkoholia.

Poliisi epäonnistui täydellisesti lasten koskemattomuuden suojelussa. Kahdessa tunnetussa tapauksessa isät jäljittivät tyttäriään hyväksikäyttäjien talolle ja kutsuivat poliisit joutuen kuitenkin itse pidätetyksi. Pienessä määrässä tapauksia hyväksikäyttäjien luota löytyneet uhrit oli pidätetty rauhanhäirinnästä tai humalassa ja sekaisin olemisen takia, mutta hyväksikäyttäjille ei tehty mitään. Poliisit suhtautuivat tapauksiin muutenkin välinpitämättömästi.

Emma (nimi muutettu) kertoo BBC:lle, että useat miehet alkoivat käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen, kun hän oli 13-vuotias. Kolmen kuukauden päästä hyväksikäytön alkamisesta hän ilmiantoi tapauksen poliisille ja antoi todisteena vaatteet, jotka olivat olleet hänen päällään tapausten aikana. Poliisi kuitenkin hukkasi vaatteet, eikä hänellä ollut enää todisteita. Epäillyt uhkailivat hänen perhettään, mutta poliisi sanoi, että ei voinut tehdä asialle mitään, minkä takia Emma taipui perumaan ilmiantonsa. Tämän jälkeen Emma joutui miesjoukon raiskaamaksi kerran viikossa. Raiskaajat varjostivat Emman äitiä ja olivat tietoisia hänen liikkeistään. Raiskaajat uhkasivat siepata ja raiskata äidin, jos Emma ei tulisi heidän luokseen. Koska viranomaiset eivät tehneet mitään, perhe pakeni lopulta maasta, kun Emma oli 15-vuotias. Myöhemmin Emma on palannut takaisin, mutta hänen raiskaajansa kulkevat yhä kaupungin kaduilla vapaina miehinä.

Asian selvittäminen yritettiin tukahduttaa

Poliisi ja suurimmalta osin työväenpuolueen edustajista koostuva Rotherhamin valtuusto epäonnistuivat lasten suojelussa täysin. Ne saivat tietoa ongelmasta vuosina 2002, 2003 ja 2006 tehdyistä raporteista, mutta ensimmäiseen raporttiin ei uskottu ja kaksi jälkimmäistä jätettiin huomiotta. Raporttien kuvaamien ongelmien ratkaisemiseksi ei tehty mitään.

Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään passiivisista laiminlyönneistä, vaan ongelman esille ottamista torjuttiin myös tietoisesti.  BBC:lle nimettömänä esiintyvä Home Officen tutkija kertoo, että valtuusto suhtautui vihamielisesti häneen ja kiisti epäilyt hyväksikäyttöongelmasta. Tutkijan tutkimusdataa poistettiin tietokoneelta luvattomasti, ja kun tutkija raportoi, että useimmat epäillyt kuuluivat kaupungin pakistanilaisyhteisöön, häntä kiellettiin tekemästä jatkossa niin, ja hänelle varattiin paikka kahden päivän etnisyys- ja monimuotoisuuskurssille. Tutkijan mukaan vastuuta vieritettiin nuorten harteille epäiltyjen hyväksikäyttäjien sijaan. Hänen raporttiaan aiheesta ei koskaan julkaistu, ja hänet yritettiin saada jopa erotettua. Tämän lisäksi hän kertoo saaneensa uhkauksia useilta tahoilta.


Vaiettiin rasistileiman ja etnisten suhteiden heikentymisen pelossa

Asiasta puhuminen oli vaikeaa, koska pelättiin rasisteiksi leimautumista. Lisäksi asiaa haluttiin peitellä, koska sen julki tulemisen pelättiin lietsovan rasismia ja siten haittaavan yhteisön koheesiota. Työväenpuoluetta Rotherhamissa edustaneen Denis MacShanen mukaan kaupungissa vallitsi kulttuuri, jossa yhteistä monikulttuurista venettä ei haluttu keikuttaa. Hän kuitenkin myöntää jälkikäteen, että asian suhteen toimittiin väärin.

Ilman tällaista vaikenemista Rotherhamin lapset eivät olisi joutuneet kasvamaan ympäristössä, jossa heihin kohdistuvat joukkoraiskaukset ovat arkipäivää. Jos rikollisille olisi näytetty ajoissa kaapin – tai paremminkin kalterien – paikka, olisivat myös alueen pakistanilaiset välttäneet suuren imagotappion, jonka ongelman paisuminen vaikenemisen takia heille aiheutti. Vaikka Rotherhamin tragedia luotiin vaikenemalla, joillakin tahoilla näyttäisi olevan silti haluja jatkaa samaa. Suomesta esimerkiksi voidaan nostaa verkkolehti Uusi Suomi, joka ei näytä kirjoittaneen aiheesta ollenkaan, vaikka esimerkiksi Joseph Fritzlin insestitapauksesta sillä on iso määrä artikkeleita.

Todellinen uhkakuva, johon ylireagoidaan

Kuitenkaan huoli yhteiskunnan koheesion rikkoutumisesta ei ole perusteeton. Alttius kehittää vihamielinen ja syrjivä suhtautuminen vieraisiin etnisiin ryhmiin on ihmisille tyypillistä, ja tällainen suhtautuminen syntyy helposti, jos yhteiskunta ei toimi aktiivisesti sitä vastaan. Vähemmistöihin kohdistuvaa vihamielisyyttä vastustavat sosiaaliset normit ovatkin kaikista menestyvimpien yhteiskuntien ominaispiirre. Tiedetään myös, että etnisillä konflikteilla voi olla todella vakavia seurauksia.

Englantilaiset näyttävät kuitenkin menneen asian suhteen liiallisuuksiin, mihin viittaa Rotherhamin vaikenemisen lisäksi esimerkiksi laki, joka määrää opettajat ilmoittamaan vihapuherekisteriin jopa päiväkoti-ikäisten lasten rodulliset tai seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistamat loukkaukset. Aivan kuin tavallinen lasten ojentaminen ei riittäisi, kuten muissa vastaavissa tapauksissa, joissa lapset eivät ymmärrä sopivan ja sopimattoman käytöksen rajoja.

Tilanne näyttää siltä kuin englantilaiset kilpailisivat keskenään, kuka noudattaa syrjinnän vastaista sosiaalista normia kaikista jyrkimmin. Kohtuullisuus ei tunnu enää olevan hyve asian suhteen.

Ulkoryhmän jäseniin kohdistuu vähemmän myötätuntoa kuin sisäryhmän

Taipumus etnisesti syrjiviin asenteisiin ei koske kuitenkaan pelkästään enemmistöä. Rotherhamin hyväksikäyttäjät olivat pitkälti etnistä vähemmistöä ja uhrit kantaväestöä. Ihmisillä on taipumus tuntea enemmän myötätuntoa sisäryhmän kuin ulkoryhmän yksilöihin kohdistuvaa kärsimystä kohtaan ja taipumus tuntea ulkoryhmän jäsenten kärsimyksestä jopa mielihyvää. Tämä piirre selittää etnisen väkivallan esiintymistä. Rotherhamissa hyväksikäytettyjen etniseen ulkoryhmään kuuluminen on ollut mahdollisesti yksi syy, miksi niin monet ovat olleet halukkaita aiheuttamaan keskenkasvuisille ihmisille kärsimystä.


Moraalittomiksi koettujen kärsimys aiheuttaa nautintoa

Toinen mahdollisesti vaikuttava asia on kulttuuriero seksuaalimoraalin suhteen. Pakistanilaisessa kulttuurissa seksi avioliiton ulkopuolella ja paljastava pukeutuminen tuomitaan naisten osalta jyrkästi, mutta englantilaiset suhtautuvat tyypillisesti niihin vapaamielisesti.

Ihmisille on tyypillistä tuntea mielihyvää silloin kuin moraalisista normeista välittämätön joutuu itse rikkomuksen kohteeksi. Normeista välittämättömän ei nähdä ansaitsevan suojelua häneen kohdistuvilta rikkomuksilta, vaan hänen katsotaan saavan ansionsa mukaan. Kantaväestön tytöt voidaan nähdä toisenlaisesta kulttuurista tulevien keskuudessa helposti ”lutkina”, jotka saavat seksuaalisen väkivallan uhreina mitä ansaitsevat.

– Seksijengin uhrit nähtiin ”prostituoituina”, koska he olivat ulkona, todennäköisesti suulaita eivätkä peitettyjä. Miehet, jotka tuhosivat heidän elämänsä, olivat sadistisia, mutta heidän rikoksensa tulivat joukosta vanhempien, pappien, vanhinten ja uskonnollisten opettajien asenteita valkoista yhteisöä kohtaan, sanoo osittain pakistanilaistaustainen muslimi Yasmin Alibhai-Brown.

Asenneongelma vaikuttaa myös yhteisön sisällä

Alibhai-Brownin ja selvitystä johtaneen professori Alexis Jayn mukaan kyse ei kuitenkaan ole vain etnisten ryhmien välisestä ongelmasta vaan myös pakistanilaisyhteisön sisäisestä ongelmasta suhtautumisessa naisiin. Jayn selvitys kertoo paikallisesta pakistanilaisnaisten ryhmästä, jonka mukaan pakistanilaisyhteisön miehet tekevät keskenään yhteistyötä käyttääkseen seksuaalisesti hyväkseen oman yhteisönsä naisia ja tyttöjä. Kulttuuriin kuuluva käsitys suvun kunniasta estää tapausten ilmiantamisen. Tämän takia tyttöjen suoja raiskauksia vastaan on heikko, mikä pitää yllä kyseistä ongelmaa.

Myös joukkoraiskausten yleisyys voidaan nähdä merkkinä kulttuuriin liittyvästä epäterveestä suhtautumisesta raiskauksiin. Jos raiskauksista tulee sosiaalista toimintaa, se kertoo, että suhtautuminen raiskauksiin on yhteisön sisällä vähintäänkin välinpitämätöntä. Hyväksyntä oman yhteisön sisällä merkitsee ihmisille todella paljon, eikä kukaan halua olla lähipiirinsä silmissä tunnettu raiskaaja, jos kulttuuriset normit ovat jyrkästi raiskauksia vastaan. Tällöin porukalla raiskaamista tuskin kehdataan edes ehdottaa, ja vielä vähemmän siihen saadaan suostujia.

Lisää paljastuksia ehkä luvassa

Näyttäisi siis, että niin englantilaisella kuin pakistanilaisellakin yhteisöllä on aihetta katsoa peiliin. Ongelma saattaa olla vielä paljon pahempi kuin tähän asti on tullut ilmi, ja uusia paljastuksia on todennäköisesti tulossa, kun asiaan aletaan kiinnittää huomiota. Sheffieldissä vuosina 2002–2004 toiminut sosiaalityöntekijä on Rotherhamin kohun jälkeen paljastanut, että aasialaisten – tätä nimitystä käytetään Englannissa myös pakistanilaisista – hänen aikanaan alaikäisiin tyttöihin kohdistama seksuaalinen hyväksikäyttö oli endeemistä ja järjestelmä epäonnistui täysin heidän suojelussaan. Lisäksi Pakistanilaisista ja muista islamilaisesta kulttuuripiiristä tulleista ihmisistä muodostuvia alaikäisten seksuaalista hyväksikäyttöä harjoittaneita jengejä on Rotherhamin lisäksi paljastunut Englannissa viime vuosien aikana ainakin Derbyssä, Rochdalessa, Oxfordissa ja Telfordissa. Näistä tapauksista tuomitut miehet ovat todennäköisesti vain hyvin pieni osa ilmiötä, mikä on tilanne myös Rotherhamissa, jossa ilmeisesti vain viisi on saatu tuomittua.

Englantilaisella yhteiskunnalla on siis todennäköisesti vielä paljon tehtävää, jotta se saisi palautettua lasten turvallisuuden, jonka se on vaikenemisellaan ja välinpitämättömyydellään riistänyt. Myös muissa maissa on syytä miettiä, mitä tapauksesta voi ottaa opiksi.
Lue lisää...


20.9.2014

Aatteellisuus tekee älykkäästä tyhmän



Toisinaan väitetään, että älykkyys johtaa ihmisillä siihen, että he päättävät poliittiset kantansa järkiperustein käyttäen perusteina havaintoja tosiasioiden tilasta ja loogista päättelyä. Tämän näkökulman perusteella oppineisuus ja älykkyys johtaisivat järkevään päätöksentekoon.

Yalen yliopiston oikeustieteen professori Dan Kahan työryhmineen tutki, kuinka laskutaito ja poliittinen suuntaus vaikuttavat ihmisten kykyyn ratkaista tilastolliseen dataan perustuvia tehtäviä. Tutkimukseen osallistuneille tehtiin laskutaitoa mittaava testi, minkä lisäksi tutkimuksessa kysyttiin, miten osallistujat kokevansa sijoittuvan liberaali–konservatiivi-akselilla ja demokraatti–republikaani-akselilla.

Jako liberaaleihin ja konservatiiveihin on Yhdysvalloissa perinteinen poliittinen jakolinja, joka on parin viimeisen vuosikymmenen aikana jyrkentynyt erittäin voimakkaasti. Voidaan sanoa, että Yhdysvaltoihin on muodostunut kaksi poliittista heimoa, joihin kuuluvat ovat aiempaa harvemmin yksittäisistä kysymyksistä eri mieltä kuin muiden heimoveljien ja -siskojen enemmistö. Tästä syystä politiikka on nykyään aiempaa vähemmän yhteisten asioiden hoitamista ja aiempaa enemmän osa ihmisten ryhmäidentiteettiä. Liberaaliksi itsensä määrittelevät yksilöt yrittävät olla liberaalimpia kuin muut liberaalit ja konservatiiviksi itsensä määrittelevät konservatiivisempia kuin muut konservatiivit osoittaakseen lojaalisuuttaan omalle ryhmälleen ja saadakseen siltä hyväksyntää. Yhdysvaltain politiikan polarisoituminen on edennyt siihen pisteeseen, että se estää päätöksentekoa ja on aiheuttanut maalle haitallisia seurauksia.

Osa Kahanin ryhmän tutkimukseen osallistuneista vastasi kysymykseen, jossa vastaajan piti päätellä ihottumavoiteen teho sen mukaan, kuinka monella voidetta käyttäneellä ihottuma paheni ja kuinka monella väheni ja vastaavasti kuinka monella voidetta käyttämättömällä se paheni ja kuinka monella väheni. Tehtävään liittyvät luvut oli tietoisesti valittu siten, että yleisimmin käytetyt virheelliset ratkaisumenetelmät johtavat virheelliseen vastaukseen.

Näissä tuloksissa ei näkynyt yllätystä. Osoittautui nimittäin, että keskimääräistä laskutaidottomammat henkilöt ratkaisivat kysymyksen tyypillisesti väärin, mutta keskimääräistä laskutaitoisempien ihmisten joukossa oikein ratkaisseiden osuus kasvoi verrannollisena laskutaitoon. Ei ollut eroa oliko kyseessä liberaali demokraatti vai konservatiivi republikaani.

Toiselle osalle tutkimukseen osallistuneista annettiin ihottumaa koskevan kysymyksen sijaan kysymys, jossa piti päätellä, kuinka piilotetun käsiaseen julkisella paikalla kantamisen kieltäminen vaikuttaa rikollisuuden esiintymiseen, kun sitä tarkasteltiin eri kaupunkien kohdalla. Tehtävä oli muuten rakenteeltaan samanlainen kuin ihovoidetehtävä. Osalle tutkituista annettiin tehtävä, jossa aseen kantamisen kielto lisäsi rikollisuutta ja osalle jossa vähensi. Tiedetään, että liberaaleiksi ja demokraateiksi itsensä mieltävät kannattavat tyypillisesti aseen kantamisen kieltoa, mutta konservatiiveiksi ja republikaaneiksi itsensä mieltävät tyypillisesti vastustavat sitä.

Kun katsotaan niitä tapauksia, jossa oikea vastaus tehtävään oli sama kuin ratkaisijan poliittiselle suuntautumiselle tyypillinen kanta, niin tällöin kyky oikeaan ratkaisuun kasvoi sitä mukaan, mitä parempi oli vastaajan laskutaito. Tältä osin tilanne on varsin samanlainen kuin ihovoidekysymyksessä.

Kuitenkin sellaiset tapaukset, joissa oikea vastaus poikkesi vastaajan poliittiselle viiteryhmälle tyypillisestä näkemyksestä, tuottivat yllätyksen. Keskimääräistä laskutaitoisemmat henkilöt olivat tällaisissa tapauksissa yhtä kyvyttömiä vastaamaan kysymykseen oikein kuin keskimääräistä laskutaidottomammat henkilöt. Kun otetaan huomioon, että laskutaitoiset olivat laskutaidottomia kyvykkäämpiä päätymään oman poliittisen ryhmänsä näkemystä puoltavaan tulokseen, lopputuloksena on että laskutaitoisuus vain voimistaa vahvistusharhaa eli päättelyn vääristymistä tukemaan aiempaa omaa näkemystä.

Kahanin ryhmän tutkimusraportin mukaan tulokset tukevat oletusta, jonka mukaan ihmiset pyrkivät totuuteen pyrkimisen sijaan muodostamaan näkemyksiä, jolla saa hyväksyntää omalta ryhmältä. Raportin mukaan yksittäiselle ihmiselle ei tule merkittävää haittaa siitä, että hän hylkää parhaimman empiirisen näytön mukaisen mielipiteen poliittisesti jakautuneissa asioissa. Kuitenkin, jos hän vastaa eri tavalla kuin hänen lähiryhmänsä edellyttää, siitä voi tulla vakavia seurauksia vertaisjoukon luottamuksen menetyksenä, ryhmän sisällä leimautumisena ja jopa taloudellisten mahdollisuuksien menettämisenä. Keskimääräistä paremmin tiedettä ymmärtävien odotetaan käyttävän osaamistaan ryhmän näkemysten puoltamiseen, ja he myös toimivat niin.

Kun verrataan tutkimuksessa käytettyä matemaattista tehtävää poliittiseen päätöksentekoon, matemaattinen tehtävä tuntuu naurettavan helpolta. Kyseiseen matemaattiseen tehtävään on olemassa yksikäsitteinen ratkaisu, ja siinä täytyy verrata vain neljää lukua. Poliittisiin päätöksiin taas ei ole olemassa eksakteja ratkaisukaavoja, ja poliittisessa päätöksenteossa joudutaan käsittelemään äärimmäisen monimutkaisia asioiden välisiä vuorovaikutuksia.

Asioiden monimutkaisuuden takia älykkäillä ihmisillä on poliittisessa päätöksenteossa lähes rajattomat mahdollisuudet kehittää hienolta vaikuttavia perusteluita ennalta lukkoon lyötyihin poliittisiin kantoihinsa, ja saada niillä arvostusta oman poliittisen leirinsä jäseniltä. Jos omalla poliittisella ryhmällä on selkeä kanta esimerkiksi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen olemassaolon, ydinvoiman tai geenimanipuloitujen ruoka-aineiden turvallisuuden suhteen, ryhmän jäsenten on vaikea muuttaa näkemyksiään edes vahvan tieteellisen näytön perusteella.

Kahanin ryhmän havainto ei ole poikkeus, vaan sopii hyvin aiempiin havaintoihin ihmisten päätöksenteosta. Päätökset perustuvat usein välittömiin tunnereaktioihin, ja ratkaisuille kehitetään päätöksen jälkeen hyvältä kuulostava selitys. Jälkihypnoottisen suggestion avulla ja aivohalkipotilaiden kohdalla on pystytty osoittamaan, että ihmiset kehittävät toiminnalleen järkeviä selityksiä silloinkin, kuin eivät tiedä syytä sille. Näissä tapauksissa ihmiset saadaan tekemään käskettyjä asioita ilman, että he itse tiedostavat käskyjä. Silti he keksivät kysyttäessä toiminnalleen jonkun selityksen.

Aina jälkikäteen tapahtuvaan perusteluun ei edes pystytä, vaan ihmiset pitävät toisinaan tiukasti kiinni sellaisista päätöksistä, joille eivät pysty kehittämään järkeviä perusteluja. Moraalisista päätöksentekoa mittaavissa kysymyksissä ihmiset saattavat nähdä jonkun inhoa tuottavan asian, esimerkiksi liikenneonnettomuudessa kuolleen lemmikkikoiran syömisen, moraalisesti vääränä, vaikka eivät pysty antamaan kovasta yrityksestä huolimatta järkevää selitystä näkemykselleen.

Ihmisinä haluamme nähdä itsemme loogisina ajattelijoina, mutta kyse on suurelta osin illuusiosta. Haluamme ennemmin näyttää toisten silmissä hyvältä kuin olla oikeassa. Tilanteissa, joissa totuuden puhujalla ei ole yösijaa, valitsemme ennemmin yösijan kuin totuuden. Tuskin juuri kukaan on immuuni asialle, mutta ihminen, joka tunnistaa tämän piirteen itsessään, pystyy avartamaan ajatteluaan jossakin määrin. On kuitenkin syytä ymmärtää, että sillä voi olla epätoivottavia sosiaalisia seurauksia.
Lue lisää...


12.9.2014

Feministinaiset muita naisia maskuliinisempia


Joitakin vuosia sitten aloin kiinnittää huomiota siihen, että merkittävän osan eturivin feministeistä tiedetään olevan tai olleen lesboja. Kun kaikista naisista lesbojen osuus on lähellä yhtä prosenttia, on tällainen havainto varsin odottamaton ja sitä on vaikea selittää sattumalla. Taustalla täytyy siis olla joku tekijä, joka yhdistää näitä kahta asiaa.

Gynefilia ja androfilia seksuaalisen suuntautumisen luokittelutapoina

Seksuaalista suuntautumista tarkastellaan tyypillisesti sitä kautta, tunteeko henkilö seksuaalista mielenkiintoa omaan tai vastakkaiseen sukupuoleen. Skaala kulkee heteroseksuaalisuudesta biseksuaalisuuden kautta homoseksuaalisuuteen, joista jälkimmäiseen myös lesbous kuuluu.

Seksuaalisen suuntautumisen luonteen ymmärtämisen kannalta on kuitenkin parempi tapa tarkastella sitä seksuaalisen halun kohteen sukupuolen kautta sen sijaan, että luokiteltaisiin, kuuluuko halun kohde samaan vai eri sukupuoleen kuin halun kokija. Tämän perusteella seksuaalisuus voidaan jakaa miestyypilliseen tyyppiin, jossa seksuaalisen halun herättäjinä toimivat naiselliset piirteet ja naistyypilliseen, jossa vastaavaa aiheuttavat miehekkäät piirteet. Seksuaalista halua naiseutta kohtaan kutsutaan gynefiliaksi ja halua miehuutta kohtaan androfiliaksi.

Androfilia yhdistyy naisellisuuteen ja gynefilia miehekkyyteen

Marco Del Giudice, Tom Booth ja Paul Irwing havaitsivat vuoden 2012 tutkimuksessaan, että miehet ja naiset eroavat persoonallisuudeltaan niin paljon, että vain 10 % sukupuolten persoonallisuusjakaumasta menee päällekkäin. Toisin sanoen siitä huolimatta, että yksittäiset persoonallisuuspiirteet eivät poikkea sukupuolten välillä tyypillisesti kovin paljon, piirteitä yhdessä tarkasteltuna voidaan erottaa miestyypillinen persoonallisuus ja naistyypillinen persoonallisuus, jotka ovat voimakkaasti yhteydessä biologiseen sukupuoleen.

Homoseksuaalisuuteen erikoistuneen aivotutkija Simon LeVayn mukaan homomiehet ovat tyypillisesti muita miehiä feminiinisempiä ja lesbot muita naisia maskuliinisempia seksuaalisen halun kohdistumisen lisäksi myös muissa käyttäytymispiirteissä tai ominaisuuksissa, joissa esiintyy sukupuolidimorfismia. Gynefiiliset yksilöt ovat siis molemmilla sukupuolilla keskimäärin maskuliinisempia kuin androfiiliset yksilöt, joilla siis korostuvat feminiiniset piirteet.

Feministit arvostavat samoja asioita kuin miehet


Kun yritin ratkaista, miksi niin suuri osa feministeistä näyttäisi olevan lesboja, niin mietin, millaisiin naisiin feminismin sanoma vetoaisi. Oivalsin, että maskuliininen persoonallisuus sopii tällaiseksi tekijäksi, ja maskuliinisen persoonallisuuden voi olettaa esiintyvän miestyypillisen seksuaalisen suuntautumisen yhteydessä.

Feministeillä on tapana väittää, että miesten ja naisten persoonallisuudessa ei ole eroa. Tällainen selitys tuntuu luonnolliselta sellaisesta naisesta, joka itse suhtautuu asioihin kuin mies. Tästä näkökulmasta on myös luonnollista nähdä miesten ja naisten erilainen yhteiskunnallinen sijoittuminen naisten sorron tuloksena, koska feministin miehinen mieli arvostaa samoja asioita, jotka ohjaavat miehiä sijoittumaan yhteiskunnassa keskimäärin eri tavalla kuin naisia. Kuitenkin maakohtaiset tilastot osoittavat, että esimerkiksi työpaikkojen voimakas eriytyminen sukupuolen mukaan on päinvastoin yhteydessä naisten tasa-arvoisuuteen yhteiskunnassa. Tasa-arvosta ja miehiä  parempien koulunumeroiden tuottamasta koulutusalan valintaan liittyvästä edusta huolimatta, tai ehkä pikemminkin siitä johtuen, naiset näyttävät päätyvän keskimäärin hyvin erilaisiin tehtäviin kuin miehet.

Tutkimus vahvistaa feministien maskuliinisuuden

Ruotsalaisen Uumajan yliopiston psykologian laitoksella tehty tutkimus vahvistaa epäilyni feministien maskuliinisuudesta. Kyseisessä tutkimuksessa tutkijat keräsivät feministien kokoontumiseen osallistuneilta skannauskuvat käsistä ja pyysivät heitä vastaamaan johtajuuspyrkimystä mittaavaan kyselyyn.

Skannatuista käsien kuvista tukijat mittasivat etusormen ja nimettömän pituuden suhteen. Tämä mitta on sukupuolidimorfinen, ja se yhdistyy sikiöajan testosteronialtistumiseen, jolla on yhteys henkilön maskuliinisiin ja feminiinisiin piirteisiin. Sikiöajan hormonit siis selittävät osaltaan miksi ihmiset eroavat maskuliinisuuden ja feminiinisyyden suhteen toisistaan.

Tutkijat havaitsivat, että feministikokoontumiseen osallistuneilla naisilla etusormen ja nimettömän pituuksien suhde oli oikean käden kohdalla tutkituilla feministeillä maskuliinisempi kuin jopa 95 prosentilla ruotsalaisnaisista ja vasemmassakin maskuliinisempi kuin 88,5 prosentilla ruotsalaisnaisista. Feministinaisten lukemat olivat molempien käsien osalta maskuliinisempia kuin keskimääräisellä ruotsalaismiehellä.

Myös pyrkimys dominanssiin, jota tutkijat mittasivat johtajuuspyrkimystä mittaavalla kyselyllä, on miehillä korostuva ominaisuus. Tutkitut feministit osoittivat enemmän johtajuuspyrkimystä kuin 99 % naisista keskimäärin. Tutkijat epäilivät kuitenkin, että suurempi poikkeama maskuliiniseen suuntaan johtajuuspyrkimyksessä verrattuna etusormen ja nimettömän suhteesta laskettuun johtui tilaisuuteen osallistumisen luomasta mielialasta.

Tutkija havaitsivat, että etusormen ja nimettömän pituuden suhteella oli tilastollisesti merkittävä korrelaatio johtajuuspyrkimykseen myös tutkittujen feministien välillä. Ne feministit, joilla oli keskimääräistä feministiä maskuliinisempi sormien pituuksien suhde, olivat myös keskimääräistä feministiä enemmän johtamishaluisia.

Tutkimuksessa viitattiin myös toiseen tutkimukseen, jonka mukaan 45 % itsensä feministiksi määrittelevistä yhdysvaltalaisista oli muita kuin heteroseksuaaleja, mikä tarkoitti useimmiten gynefiliaa. Vastaava lukema koko väestön keskuudessa oli 5,6 %. Tämä sopii yhteen omien havaintojeni kanssa.

Naiset vierastavat feminismiä

Näyttää siis tosiaan siltä, että feministeiksi päätyvät muita todennäköisemmin maskuliiniset naiset. Feministien maskuliinisuutta selvittäneessä tutkimuksessa esitettiin, että suurin osa naisista ei tasa-arvon tärkeänä pitämisestä huolimatta halua määritellä itseään feministeiksi osin siitä syystä, että he eivät pysty samaistumaan maskulinisoitunutta naistyyppiä edustavien feministien näkökantoihin. Mielestäni tässä selityksessä on järkeä.
Lue lisää...


9.9.2014

Yhteistyön itsekkäät juuret






Theodosius Dobzhansky oli kristitty biologi, joka vastusti kreationismia ja kannatti evoluutioteoriaa. Hänet tunnetaan lausumastaan, jonka mukaan mikään biologiassa ei ole ymmärrettävissä muuten kuin evoluution kautta tarkasteltuna. Tämä sama evoluutio selittää myös, miksi ihmisaivot poikkeavat muiden lajien aivoista ja miksi ihmislajin tyypillinen käytös on erilaista kuin muilla lajeilla. Dobzhanskyn lausuma koskee siis samalla suurelta osin myös psykologiaa.

Evoluutio toimii yksilön ja tämän sukulaisten kautta

Evoluutio toimii siten, että sellaisilla piirteillä, jotka parantavat eliön kykyä tuottaa jälkeläisiä, on taipumus yleistyä sukupolvien kuluessa. Biologiassa eliön kykyä uusien sukupolvien tuottamiseen kutsutaan sen kelpoisuudeksi. Kelpoisuuteen vaikuttavat yksilön kyky selviytyä ja lisääntyä. Kelpoisimpien yksilöiden yleistyessä yleistyy myös se perinnöllinen aines, joka kasvattaa kantajansa kelpoisuutta.

Evoluutio ei suosi pelkästään sellaisia piirteitä, jotka auttavat yksilöä selviytymään ja lisääntymään vaan myös sellaisia, joka saavat yksilön tuottamaan vastaavaa etua sukulaisilleen, jotka jakavat osin saman perimän kuin tarkasteltava yksilö. Tarkemmin sanottuna evoluutio pyrkii muuttamaan piirteitä sellaiseen suuntaan, että yksilön kelpoisuuden ja tämän sukulaisten sukulaisuusasteella painotettujen kelpoisuuksien summa eli kokonaiskelpoisuus kasvaa. Tämä periaate tunnetaan Hamiltonin sääntönä.

Muuta epäitsekkyyttä vaikea selittää kelpoisuudella

Kokonaiskelpoisuuden periaatteen kautta voi ymmärtää, miksi ihmiset toimivat sukulaistensa hyväksi, vaikka sen eteen joutuu uhraamaan esimerkiksi omaa aikaansa ja muita resurssejaan. Toimimalla sukulaistensa hyväksi yksilö voi kasvattaa kokonaiskelpoisuuttaan heidän kauttaan. Kuitenkin tiedetään, että ihmiset tekevät yleisesti uhrauksia myös muiden kuin sukulaistensa takia. Sellainen käytös näyttäisi kuitenkin heikentävän yksilön kokonaiskelpoisuutta, eikä sen tulisi säilyä evoluutiossa. Siksi sillä on oltava joku muu selitys.

Yhteisön jäsenet hyötyvät yhteistyöstä

On helppo löytää syitä, millä tavalla yhteistyö voi hyödyttää ihmisyksilöitä. Yhdessä on helpompi puolustautua saalistajia ja vihollisia vastaan kuin yksin. Jos ruuan löytämisessä on paljon vaihtelua, sitä voidaan tasoittaa ruokaa jakamalla. Sairastumisesta tai loukkaantumisesta selviytyminen helpottuu, kun saa muilta apua. Yhdessä on mahdollista ajaa saaliseläimiä ansaan ja tehdä monia muita asioita, jotka olisivat yksin hyvin vaikeita tai mahdottomia. Mahdollisia tapoja hyötyä on lukuisia.

Yhteistyön esteenä siitä hyötyvät vapaamatkustajat

On siis selvä, että sellaisella ihmisyhteisöllä, jonka jäsenet auttavat toisiaan, olisi paremmat mahdollisuudet selviytyä ja laajentua kuin yhteistyötä tekemättömien yksilöiden joukolla. Kuitenkin parhaassa asemassa olisivat sellaiset yksilöt, jotka hyödyntäisivät muiden panosta yhteisön hyväksi, mutta eivät itse osallistuisi itse sen tuottamiseen. Tämän perusteella itsekkäät toimijat saisivat kelpoisuusedun epäitsekkäisiin nähden, mikä muodostaisi esteen epäitsekkyyden yleistymiselle evoluution kautta. Ehtona yhteistyökyvyn kehittymiselle näyttäisi siis olevan, että vapaamatkustaminen saataisiin estettyä.

Ihmislajin poikkeuksena kieli, kulttuuri ja laaja yhteistyö

Kyky kieleen on ihmislajin ainutlaatuinen piirre. Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, älyllisesti vielä kehittymätön pikkulapsi pystyy omaksumaan kieltä nopeasti, ja lapsilla on oppimisen lisäksi myös kyky tarvittaessa luoda kieltä keskenään. Kielen opettaminen muille hominidilajeille on tuottanut varsin kehnoja tuloksia, vaikka esimerkiksi simpanssit selviytyvät monista älyllisistä tehtävistä yhtä hyvin kuin muutaman vuoden ikäinen ihmislapsi. Näiltä lajeilta yksinkertaisesti vain puuttuvat kielen omaksumisen vaatimat mielen mekanismit.

Kieli mahdollistaa yhteistyön tavoitteista ja säännöistä sopimisen sekä palautteen antamisen yhteistyön sujuvuudesta. Kieli mahdollistaa myös tietojen vaihtamisen siitä, miten muut tekevät yhteistyötä ja noudattavat yhteisiä sääntöjä. Tätä kautta kieli parantaa myös mahdollisuuksia sulkea vapaamatkustajat yhteistyön ulkopuolelle tai rangaista heitä, mikä edistää yhteistyön syntymistä.

Ilmeisesti kielikyvyn myötä ihmislajille on kehittynyt myös poikkeuksellinen kyky kulttuuriin. Kulttuuri ei tässä yhteydessä tarkoita vain taidetta, vaan yleisemminkin yhteisön kautta omaksuttavia asioita. Kulttuurillisia piirteitä ovat esimerkiksi elinkeinot, työkalut, asumistavat, uskonnot, kielet ja käyttäytymisnormit.  

Kuitenkaan kaikki kulttuuriset muunnokset eivät ole yhtä elinkelpoisia. Kulttuurisiin piirteisiin kohdistuu ympäristön aiheuttama valintapaine vastaavalla tavalla kuin ihmisen biologisiin piirteisiin. Tämä valintapaine synnyttää kulttuurievoluution, jonka alustana on ympäristönsä kanssa vuorovaikuttava ihmismieli. Koska kulttuuri elää ihmismielen luomalla alustalla, toisin kuin joissakin utopistisissa visioissa halutaan uskoa, kulttuurit eivät ole mielivaltaisesti muokattavissa, vaan ne voivat toimia vain ihmisluonnon asettamissa rajoissa.

Koska kulttuuri muokkaa ihmisten elinympäristöä, se muokkaa samalla myös ihmisten kokemia kelpoisuushaasteita ja siten vaikuttaa ihmisen evoluutioon. Kulttuurin sopeutumista ihmisluontoon ja ihmisluonnon sopeutumista kulttuuriin nimitetään yhdessä geenien ja kulttuurin yhteisevoluutioksi (gene-culture coevolution). Tämä ilmiö voi olla syy, miksi ihmisillä on taipumus tehdä yhteistyötä tavalla, jota on vaikea ymmärtää pelkästään geneettisen evoluution kautta. Kulttuurievoluution kautta taas on helppo ymmärtää, että yhteistyötä tekevät kulttuuriset ryhmät pystyvät syrjäyttämään yhteistyöhön haluttomammat ryhmät. Ihmismielen yhteistyötä edistävät piirteet voivat olla sopeumia kulttuurievoluution suosimiin kulttuureihin, jotka kannustimien ja sanktioiden kautta painostavat jäseniään yhteistyöhön.

Sääntöjen rikkojan rankaiseminen tuottaa mielihyvää

Ihmisillä näyttää olevan joukko piirteitä, jotka edistävät yhteistyötä. Itsekäs toiminta vastoin yhteisön sääntöjä tai muuten yhteisöä vahingoittavasti saa ihmiset tuntemaan vihaa sen tekijää kohtaan, ja rikkojan rankaiseminen tuottaa ihmisille mielihyvää. Kokeellisissa asetelmissa on havaittu, että ihmiset ovat taipuvaisia rankaisemaan yhteistä etua vastaan toimivia, vaikka rankaisijoille aiheutuisi siitä välittömiä kustannuksia. Tällaista toimintaa kutsutaan moralistiseksi rankaisuksi.

Yhteistyön lisäksi myöskään taipumus moralistiseen rankaisuun ei voi kehittyä evoluution kautta, jos se ei kasvata kantajansa kelpoisuutta. Yhteistä hyvää vastaan toimivien rankaisu hyödyttää yhteisön jäseniä, mutta suurin hyöty menee yhteisön niille jäsenille, jotka hyötyvät muiden suorittamasta rikkurin rankaisusta, mutta eivät itse osallistu rankaisemisen kustannuksiin.

Yksi mekanismi, jonka kautta rankaisija voi saada ylimääräistä hyötyä, on se, että rikkojan rankaiseminen on signaali epäitsekkyydestä ja sitoutumisesta sääntöjen noudattamiseen, mikä viestii, että rankaisija on hyvä yhteistyökumppani. Muiden parantunut halukkuus yhteistyöhön rankaisijan kanssa on saattanut olla yksilön kannalta merkittävämpi tekijä kuin rankaisemisen kustannus. Tutkimus, jonka mukaan sivullisten seuraajien läsnäolo lisää alttiutta moralistiseen rankaisuun, viittaa siihen, että moralistiseen rankaisuun todellakin liittyy jonkinlainen signalointiperusta.

Säännöistä piittaamattomat suljetaan ulos

Pahimmillaan yksilön itsekäs toiminta on voinut johtaa siihen, että yhteisö on hankkiutunut hänestä eroon karkottamalla tai tappamalla. Nykyisessäkin yhteiskunnassa on taipumus eristää sellaiset ihmiset, jotka syyllistyvät toistuvaan tai vakavaan yhteisön moraalisten normien rikkomiseen. Heidän kanssaan kieltäydytään tekemästä yhteistyötä, heitä ei tervehditä ja kohdellaan muutenkin kuin heitä ei olisi olemassa.

Yhteiskunnan moraalisten normien ei enää myöskään katsota suojaavan niistä piittaamatonta, vaan ihmiset kokevat jopa mielihyvää siitä, että rikkoja saa ansionsa mukaan, kun häntä vahingoitetaan yhteisön sääntöjen vastaisesti. Esimerkiksi kesän uutisessa, jossa isä pahoinpiteli tajuttomaksi lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä housut kintuissa kiinni jääneen miehen, suuri osa uutista kommentoineista ilmaisi tyytyväisyytensä pedofiilin saamasta kohtelusta.

Eristäminen ihmisille tuskallista

Koska ihmisyksilöt ovat olleet hyvin riippuvaisia yhteistyöstä, ihmislajille on kehittynyt voimakas tarve sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja sosiaaliseen hyväksyntään. On havaittu, että poissulkeminen tekee kipeää, vaikka kyse olisi vain koeasetelmasta, missä poissulkemisesta saa vielä rahaa mutta osallisuus maksaa.

On myös havaittu, että joukosta eristäminen kiusaamisen muotona on lapsilla yhteydessä ympärivuorokautisesti kohonneeseen stressihormoni kortisolin tasoon toisin kuin fyysinen tai verbaalinen kiusaaminen. Eristäminen, jossa riistetään ihmisen kaipaama sosiaalinen hyväksyntä, on tämän perusteella jopa tuskallisin kiusaamisen muoto.

Ihmismieli toimii hyväksynnän puolesta

Yhteistyön välttämättömyyden takia ihmislajille on kehittynyt taipumuksia, jotka edistävät hyväksyntää. Silloin kun ihminen ei onnistu noudattamaan yhteisössä vallitsevia normeja, hän tuntee siitä tyypillisesti syyllisyyttä. Syyllisyys on epämiellyttävä tunne, ja se ohjaa ihmistä toimimaan tavalla, joka edistää sosiaalista hyväksyntää. Vastaavasti ihmisillä on myös taipumus saada mielihyvää epäitsekkyyden osoittamisesta muita auttamalla.

Ihmiset eivät kuitenkaan pelkästään toimi yhteistä etua hyödyttävällä, epäitsekkäällä tavalla vaan pyrkivät antamaan itsestään sellaisen kuvan silloinkin, kun se ei ole totuudenmukainen. Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, ihmisillä on taipumus kehittää käyttäytymiselleen sosiaalisesta hyväksyntää tuottavia selityksiä ja uskoa niihin itsekin, vaikka todelliset motiivit olisivat henkilöön itseensä liittyviä.

Sosiaalinen hyväksyntä ja itsekkyyden hyöty vastakkain

Taipumus yhteisöä kokonaisuutena hyödyttävään yhteistyöhön yksilön perimän kautta toimivassa evoluutiossa on siis voinut syntyä sitä kautta, että yhteistyön ulkopuolelle suljetaan ne, jotka ajavat omaa etuaan muista yhteisön jäsenistä välittämättä. Voidaan myös olettaa, että ihmisiä pelko sosiaalisen hyväksynnän menettämisestä ajaa toimimaan yhteisen hyvän ja sääntöjen noudattamisen puolesta, mutta vaakakupin toisella puolella on itsekkäästä toiminnasta saatava etu, ja sen tuottama nautinto.

Tällainen malli auttaa ymmärtämään, miten ihmiset valitsevat yhteisen hyvän huomioimisen ja itsekkyyden välillä, mikä mielletään pitkälti samaksi asiaksi kuin valinta hyvän ja pahan välillä. Ihmisluontoon kuuluu taipumus tasapainoilla näiden kahden välillä.
Lue lisää...


 

Havainnoija Copyright © 2013
Distributed By Free Blogger Templates | Designed by BTDesigner · Powered by Blogger