29.8.2014

Jalo villi ja sotimisen alkuperä

Ihmiskunnan historia on murhenäytelmä, jonka juoni rakentuu pitkälti sotimisen ja tappamisen ympärille. Tuskin on olemassa kirjallisuuden tyyppiä, jonka kuvauksissa ja kuvissa esitetään yhtä paljon väkivaltaa ja tappamista kuin historian kirjoissa.

Mielenkiintoinen kysymys on, mikä saa ihmiset toimimaan tällä tavalla, vaikka hyvin harva ihminen pitää sotaa toivottavana tilana yhteiskunnalle. Tarkemmin sanottuna kyse on siitä, onko taipumus sotimiseen luonteeltaan evoluution tuottama sopeuma vai pelkästään jonkinlainen yhteiskunnan rakenteesta johtuva häiriö ihmisen käyttäytymisessä.

Ajatus sotaisasta ihmisluonnosta vaikea hyväksyä

Ajatus ihmisestä biologisesti sotimiseen taipuvaisena lajina on vaikea hyväksyä – niin vaikea, että jopa YK-järjestö Unesco on julkaissut Sevillan julkilausuman, jossa se väittää, että ajatus ihmisen sotimistaipumuksen sisäsyntyisyydestä on tieteellisesti epäkorrekti. Julkilausumaa perusteltiin johdanto-osassa sillä, että ajatusta ihmisen väkivaltaisuuden sisäsyntyisyydestä voidaan käyttää väkivallan oikeuttamiseen.

Kuitenkin tällaisessa ajattelumallissa on jotakin todella pahasti pielessä. Väitettä todellisuuden rakentumisesta ei voi perustella sen moraalisilla vaikutuksilla. Nämä asiat ovat toisistaan riippumattomia, ja todellisuuden rakentumista koskevan näkemyksen hylkääminen tai hyväksyminen siitä mahdollisesti aiheutuvien seurauksien takia on luonteeltaan moralistinen virhepäätelmä. Harvardin yliopiston psykologian professori Steven Pinker on arvostellut Sevillan julkilausumaa tästä syystä.

Vaikka sotiminen olisi ihmislajille luonnollista, se ei tarkoita, että sotiminen pitäisi hyväksyä. Vastaavasti syöpää aiheuttavien mutaatioiden syntyminen genomissa on luonnollista, mutta se ei tarkoita, että syöpää ei pitäisi yrittää parantaa. Tosiasiassa syövän syntymekanismien selvittäminen on olennaista syöpähoitojen kehittämisessä. Vastaavasti sotien syiden selvittämistä voidaan käyttää sotien torjumiseen. Jos sotiminen on ihmiskunnalle haitallista, se on sitä riippumatta sen taustalla olevista mekanismeista, ja motiivi sen torjumiselle on olemassa.

Katse aikaan ennen maataloutta

Koska maatalous elinkeinona on niin uusi, että sen aikana ei ole ehtinyt tapahtua kompleksisia psykologisia sopeumia, ihmisluonnon sotaisuuden olemassaolo edellyttää, että se on ollut olemassa jo maataloutta edeltäneissä metsästäjä-keräilijäkulttuureissa. Antropologi Douglas Fry tutki 21 metsästäjä-keräilijäyhteisöä, ja päätyi tulokseen, jonka mukaan sodankäynti on näissä yhteisöissä lähes tuntematonta. Asiasta uutisoi mm. Yle.

Kädellisten tutkija Richard Wrangham (2012) näkee kuitenkin Fryn menetelmissä puutteita. Hänen mukaansa esimerkiksi andamaanilaiset määritellään Fryn metodeilla sodattomiksi, koska heillä ei ole suuren mittakaavan taisteluja. Kuitenkin suurempi määrä metsästäjä-keräilijäkansoja luokiteltaisiin sotaisiksi, jos lukuihin laskettaisiin myös pienellä joukolla tapahtuvat tappavat hyökkäykset vieraiden ryhmien jäseniä kohtaan.

Wranghamin mukaan Fryn listaamasta 21 rauhanomaisesta metsästäjä-keräilijäyhteisöstä ainakin 13 vuorovaikutti karjankasvattajien, maanviljelijäväestön tai valtiovallan kanssa tavalla, joka tekee niistä sotilaallisesti tai taloudellisesti alisteisia. Lisäksi yhden yhteisön katsottiin elävän niin eristyksessä, että sen ei ollut mahdollista sotia. Wranghamin mukaan vain kaksi Fryn listaamista yhteisöistä näytti vahvoilta ehdokkailta rauhanomaisiksi. 

Jalo villi joutuu vaikeuksiin

Valistusajan Euroopassa syntyi ajatus jalosta villistä eli siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja sivistys on aiheuttanut ihmisissä esiintyvän pahuuden. Vain luonnonkansojen nähtiin olevan vapaita tästä pahuudesta. Tällainen ajattelu syntyi vastavoimaksi kristinuskon käsitykselle perisynnistä ja luonnollisesta taipumuksesta pahaan.

Lisääntyvä tutkimustieto alkoi kuitenkin karistaa jalouden viittaa villin hartioilta 1900-luvun loppupuolella. Antropologi Napoleon Chagnonin tutkimukset aiemmin sivistyksestä erillään eläneiden Yanomami-intiaanien keskuudessa paljastivat heidän sotivan jatkuvasti naapurikylien ja naapuriheimojen kanssa. Lisäksi vaimoja pahoinpideltiin julmasti, mihin oli usein syynä epäilyt uskottomuudesta.

Kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin, kädellisten tutkija Jane Goodall havaitsi simpansseja tutkiessaan, että myös simpanssiryhmien urokset muodostivat keskenään partioita, jotka tunkeutuivat naapuriryhmien alueelle ja ylivoiman turvin tappoivat yksitellen niiden jäseniä. Nämä havainnot osoittivat, että sotiminen ei ole yksin ihmisten piirre vaan esiintyy myös simpanssilla, joka on bonobon ohella geneettisesti ihmisen lähin sukulainen.

Vuonna 1996 julkaistussa kirjassaan War Before Civilization: the Myth of the Peaceful Savage arkeologian professori Lawrence H. Keeley esitteli suuren määrän todistusaineistoa sen puolesta, että myös esihistorialliset ihmisryhmät sotivat. Keeleyn mukaan 90–95 % tunnetuista yhteiskunnista on sotaa käyviä ja alkukantainen sodankäynti on keskimäärin 20 kertaa yhtä tappavaa välilukuun suhteutettuna kuin 1900-luvun moderni sodankäynti.
Maailmansodista huolimatta länsimaiden sotakuolleisuus 1900-luvulla oli vähäistä verrattuna heimosotiin

Sotahistorioitsija Azar Gat kertoo 2006 julkaisussa kirjassaan War in Human Civilization, että metsästäjä-keräilijöiden elämäntavoista on vaikea saada tietoja, koska maatalous on jo kauan sitten syrjäyttänyt lähes kokonaan metsästys-keräilyn karuimpia alueita lukuun ottamatta. Hänen mukaansa eniten soditaan kaikista hedelmällisimmillä ja tiheimmin asutuilla alueilla, eivätkä pitkälti kaikista karuimmilla, maatalouteen kelpaamattomilla alueilla asuvat viimeisimmät metsästäjä-keräilijät ole muinaisen elintavan tyypillisiä edustajia. Gat esittää kuitenkin runsaasti näyttöä sotimisen yleisyydestä perinteistä elämää viettävien metsästäjä-keräilijäyhteisöjen keskuudessa.

Jalo villi elää silti

Näyttäisi siis, että Raamatun antama kuva ihmisluonnon pahuudesta olisi lähempänä totuutta kuin valistusajan kuva jalosta villistä, jonka vasta sivistys turmelee. Kuitenkin väitteet jalon villin kuolemasta länsimaisessa kulttuuriperinnössä ovat ennenaikaisia ainakin sotimisen kohdalla.

Napoleon Chagnonin havaintoihin Yanomami-intiaaneista on vastattu väittämällä häntä moraalisesti arveluttavaksi ja siten epäluotettavaksi ihmiseksi, hänen menetelmiään on väitetty vääristyneiksi tai hänen on väitetty rikkoneen intiaanien luonnontilan esimerkiksi toimittamalla heille aseiksi kelpaavia välineitä.

Kuitenkin Chagnonin väitteet Yanomami-intiaanien sotaisuudesta ovat sopusoinnussa sen kanssa, mitä Yanomami-intiaanien sieppaamaksi ja kasvattamaksi lapsena joutunut Helena Valero on muistelmissaan kertonut. Valero siepattiin 1930-luvulla ja tätä kautta hän pääsi näkemään intiaanien elämää ja konflikteja yhteisön osana ennen sen kontakteja sivistyksen kanssa.

Jane Goodallin havaintoja simpanssien sodankäynnistä on vastustettu väittämällä niitä poikkeuskäyttäytymiseksi tai simpanssien ruokkimisesta johtuvaksi.  Kuitenkin myöhemmät havainnot ovat todistaneet, että nämä vastaväitteet eivät päde. Silti voidaan vielä väittää, että vaikka simpanssien sotiminen voi olla lajityypillistä käytöstä, sillä ei ole yhteyttä ihmisten sotimisen kanssa.

Nykyään monet sodattomaan ihmisluontoon uskovat väittävät, että ihmiset olivat sodattomia vielä paleoliittisellä kivikaudella, joka päättyi 10 000 vuotta sitten. Heidän mielestään sotien puolesta esitetyt todisteet tältä ajalta eivät ole riittäviä. Paleoliittisten ihmisten sodattomuuden tarkoittaisi, että ihmislajilla ei olisi ollut riittävästi aikaa kehittää niin monimutkaista mielen mekanismia, kuin sotaisuus vaatisi, ja sotien täytyisi olla vain yhteiskuntarakenteesta johtuvaa poikkeuskäyttäytymistä.

Moraalisia näkemyksiä vaikea tarkastella neutraalisti

Ihmisen käyttäytymisen selittämistä evoluution kautta on vastustettu esittämällä, että sellaiset selitysmallit toimivat sortavien rakenteiden oikeuttajina tai ovat esteinä aiempaa paremman yhteiskunnan syntymiselle. Tähän kategoriaan kuuluu myös Sevillan julkilausuma, ja tällaisissa tapauksissa kritiikki esitetään moraalisista lähtökohdista.

Moraalipsykologi Jonathan Haidt kuvaa vuoden 2012 kirjassaan The Righteous Mind ihmisten päätöksentekoa moraalisissa asioissa. Ihmisen kannanotot moraalisiin kysymyksiin syntyvät intuitiivisesti tiedostamattomassa mielessä, ja tämä tapahtuu välittömästi. Tämän jälkeen ihminen käyttää rationaalista päättelykykyään keksiäkseen loogisen perustelun tälle intuition tuottamalle päätökselle.

Kuitenkin esimerkiksi moraaliseen dilemmaan, jossa kysytään, onko oikein syödä liikenneonnettomuuteen kuollutta lemmikkikoiraansa, monet vastaavat kielteisesti, koska ajatus iljettää heitä. Kun tälle kysytään perusteluita, ihmiset ponnistelevat keksiäkseen edes jonkun rationaalisen perustelun kannalleen, mutta eivät usein pysty sellaista keksimään. He saattavat myös muuntaa esitettyä tarinaa sillä tavalla, että pystyvät antamaan selityksen kannalleen eivätkä muuta näkemystään, vaikka heille huomautetaan asetelman muuttamisesta. Perustelukyvyttömyydestään huolimatta ihmiset pysyvät tiukasti alkuperäisessä kannassaan.

Jos kysymys sotaisasta ihmisluonnosta on jollekin moraalinen kysymys, voidaan olettaa, että hän ei pysty arvioimaan eri vaihtoehtojen uskottavuutta neutraalisti, vaan pyrkii käyttämään jokaisen näennäisenkin perusteen näkemyksensä puolesta.

Sitä, että ei ollenkaan hyväksy ihmismielen selittämistä evoluution kautta, on nimitetty kognitiiviseksi kreationismiksi. Nimitystä voidaan pitää siinä mielessä perusteltuna, että etenkin moraalisin perustein ihmisluonnon kieltävät suhtautuvat vastakkaisiin näkemyksiin paheksuvasti eivätkä ole avoimia kritiikille, mikä on tyypillistä myös uskonnollispohjaiselle kreationismille.

Sotimisen yleisyys vaatii selityksen

Historian kirjat kertovat tarinaansa toinen toisensa perään toistuvista sodista. Arkeologiset jäännökset sodankäynnistä ja väkivaltaan kuolleiden jäännöksistä kertovat samaa tarinaa. Antropologit joka puolella maailmaa ovat törmänneet siihen, että sodankäynti on läsnä luonnonkansojen arjessa lähes koko ajan ja rauhanomaista rinnakkaiselo on harvinaista.

Sitä, että sotaa esiintyy ja on esiintynyt lähes kaikkialla, on vaikea selittää ilman sotimistaipumuksen sisäsyntyisyyttä. Mikä ajaa ihmiset sotimaan lähes kaikkialla, jos ei ihmisluonto?

Se, että on olemassa ainakin ajoittain sodattomia yhteiskuntia, osoittaa rauhan olevan mahdollinen mutta ei kuitenkaan kumoa ajatusta ihmisluonnon sotaisuudesta. Jos taipumus sotimiseen on evoluution tuottama sopeuma, siihen täytyy liittyä jonkinlainen mekanismi, joka auttaa tunnistamaan sotimiselle otolliset ajankohdat, jolloin odotukset sotimalla saatujen resurssien tuottamasta hyödystä ylittävät sotimiseen liittyvät riskit.

Simpanssit ja luonnonkansat sotivat samalla tavalla

Azar Gat selvittää kirjassaan metsästäjä-keräilijöiden sotimistapoja. Eri yhteisöistä tehdyistä havainnoista paljastuu säännöllisesti sama kuvio. Yleisimpiä ja tappavimpia hyökkäystapoja olivat väijytykset ja tyypillisesti yöllä suoritetut yllätyshyökkäykset, joissa uhrit yllätettiin ja surmattiin heidän nukkuessaan. Naisia saatettiin tappamisen sijaan siepata. Tyypillistä näille hyökkäyksille oli, että niissä oli vain pieni riski hyökkääjälle siitä huolimatta, että ne olivat tuhoisia kohteelle. Korkeariskistä avointa sodankäyntiä valmistautunutta vihollista kohtaan vältettiin.

Kädellisten tutkija Richard Wranghamin mukaan ihmisen alkukantainen sodankäynti muistuttaa simpanssien sodankäyntiä, jossa urosten muodostamat partiot hyökkäävät yksittäisten vieraan lauman yksilöiden kimppuun ja pystyvät tappamaan uhrinsa vaarantamatta juurikaan itseään. Jos luonnonvalinta on suosinut simpansseilla taipumusta tehdä matalariskisiä hyökkäyksiä, se on voinut tehdä saman ihmisilläkin, ja sotimisen yhdenmukaisuus sopii hyvin yhteen tämän kanssa.

Muukalaisvastaisuus ja sotaisuus liittyvät toisiinsa

Jos sotiminen on ihmislajille tyypillistä, täytyy olla jonkinlainen mekanismi, jonka kautta sotaan päädytään, ja sotimisen on täytynyt vaikuttaa ihmismielen kehitykseen. Evoluutiopsykologiaan erikoistunut hollantilaisprofessori Mark van Vugt esittää, että ihmisten taipumus jakaa ihmisiä suosittavaan sisäryhmään ja syrjittävään ulkoryhmään sekä taipumus muukalaisvihaan ja muukalaispelkoon ovat sopeumia ryhmäkonflikteihin. Van Vugt nimittää näkemystään miessoturihypoteesiksi (male warrior hypothesis), koska sotiminen on pitkälti miesten ilmiö. Hän myös osoittaa, että muukalaisvihaan ja muukalaispelkoon yhdistyvät ilmiöt ovat yleisempiä miehillä kuin naisilla.

Muukalaisvihamielisyyttä näyttää esiintyvän varsin yleisesti ympäri maailman. Tämä on nähtävissä esimerkiksi Word Values Surveyn datasta, jota kävin läpi aiemmassa kirjoituksessani. Toin tuolloin esille, että kielteinen suhtautumiseen muihin rodun, kansallisuuden, kielen ja uskonnon perusteella eri maissa liittyvät voimakkaasti toisiinsa. Dataa läpi käydessä oli myös helppo havaita, että kielteisyyttä vieraita etnisiä ryhmiä kohtaan esiintyi yleisesti joka puolella maailmaa ja maailmalla keskimäärin vielä enemmän kuin Suomessa, vaikka suuri osa suomalaisista pitää Suomeakin rasistisena maana.

Myös kulttuurillisilta selityksiltä täytyy odottaa näyttöä

Sotimisen esiintyminen eri aikakausina ja lähes universaalisti ihmisten yhteiskunnissa, simpanssien sodan samankaltaisuus luonnonkansojen sotien kanssa ja joka puolella maailmaa esiintyvä muukalaisvihamielisyys viittaavat siis ihmisten sotimistaipumuksen sisäsyntyisyyteen.

Vaikuttaa epäuskottavalta, että sotaisuus olisi syntynyt kuin tyhjästä joka puolelle maailmaa joskus paleoliittisen kivikauden jälkeen. Tällainen muutos itsessään olisi mysteeri, joka vaatisi selityksen, eikä perustelu voi nojata pelkästään siihen, että paleoliittisen kivikauden harvoista ja monitulkintaisista jäännöksistä ei löydy tarpeeksi vahvoja todisteita sodankäynnistä. Oletus sotimisen nopeasta ilmestymisestä on voimakkaampi oletus kuin oletus jatkuvuudesta, ja siksi ilmiön tuottavasta mekanismista tulisi saada vahvaa näyttöä. On myös selvä, että selitystä ei voi perustaa moralistisen virhepäätelmän varaan.

Lue lisää...


17.8.2014

Oppiminen tehostuisi kieliä varhaistamalla

Varhaislapsuudessa ihmiset pystyvät hankkimaan vaivattomasti sujuvan kielitaidon, mikä ei usein onnistu vanhemmalla iällä. Tästä huolimatta peruskoulun kielten opetus painottuu peruskoulun loppuvaiheeseen. Kielten opetuksen painottaminen aiempaa nuoremmalle iälle parantaisi kielten oppimista ja oppimista yleensäkin.


Pieni kielentutkija työssään
Vauvat vaikuttavat käsittämättömän avuttomilta olennoilta, jotka eivät pysty tekemään juuri mitään. Avuttoman ulkokuoren alle kätkeytyy kuitenkin äärimmäisen hienostunut mielen mekanismi, jonka tehtävänä on saada lapsi ymmärtämään kieltä hyvin varhaisessa elämänvaiheessa ja mahdollistaa sitä kautta laajemman ymmärryksen kehittyminen kielen pohjalle.

Kielen oppiminen alkaa jo kohdussa äidin äänen kuulemisen kautta. Jo vastasyntyneet pystyvät erottamaan äidinkielensä vieraista kielistä, ja he kuuntelevat sitä mieluummin kuin vierasta kieltä. Vauvat myös pitävät puheen kuuntelusta enemmän kuin esimerkiksi musiikista, mikä kertoo, että vauvat ovat pohjimmiltaan motivoituneita kielentutkijoita ja pyrkivät aktiivisesti ymmärtämään kielen salaisuuksia. Vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan neljän kuukauden ikäiset vauvat olivat kykeneviä tunnistamaan vieraasta kielestä kielioppivirheitä vain 13 minuutin etukäteen tapahtuneella perehdytyksellä kieliopiltaan oikeisiin ilmaisuhin.

Puolen vuoden ikäinen vauva pystyy erottamaan toisistaan kaikkien eri kielten äänteet, mutta tämä ominaisuus katoaa merkittävissä määrin vuoden ikään mennessä, jonka jälkeen ihminen erottaa vain hyvin rajallisen määrän äänteitä. Tällainen muutos on kielen oppimisen kannalta hyvin tarkoituksenmukainen. Jokainen kieli nimittäin sisältää rajallisen määrän selvästi toisistaan erottuvia äänteitä, joilla on toisistaan poikkeava merkitys. Puheen ymmärtämisen kannalta on olennaista, että kuulija osaa luokitella äänteen samaksi riippumatta pienistä puhujasta ja ääntämisyhteydestä johtuvista eroista.

Puhumista edeltää aktiivinen harjoittelu

Vauvat eivät pelkästään kuuntele vaan alkavat johdonmukaisesti harjoitella puhumista. Noin kahden kuukauden iässä alkaa kujertelu, joka on pohjimmiltaan vokaalien tuottamista. Noin puolen vuoden iässä alkaa jokeltelu, joka koostuu konsonantti-vokaalipareista. Alkuvaiheen jokeltelu on samanlaista riippumatta lapsen kuulemasta kielestä ja sisältää vieraita äänteitä, mutta vähitellen äänteet ja niiden rytmi alkavat muistuttaa enenevissä määrin opeteltavaa kieltä.

Myös kuurot vauvat jokeltelevat, joskin vähemmän kuin kuulevat. Jokeltelun esiintyminen myös kuuroilla viittaa taipumuksen sisäsyntyisyyteen. Viittomakielelle altistuvat vauvat oppimat myös ”jokeltelemaan” viittomalla, mikä kertoo siitä, että viittomakieli näyttäisi hyödyntävän samoja mielen mekanismeja kuin puhuttukin kieli.

Aikuisiässä kielen oppiminen vaikeutuu

Aluksi sanojen oppiminen on hidasta, mutta alkaen noin kahden vuoden iästä lapsi oppii sanoja nopeassa tahdissa. Sanojen merkitykset opitaan tyypillisesti asiayhteydestä, esimerkiksi puhujan huomion kohteesta, päätellen. Kielioppi taas omaksutaan tiedostamatta, ja sitä osataan käyttää, vaikka kielioppisääntöjä ei osata nimetä. Tällainen implisiittinen sääntöjen omaksuminen eroaa kouluissa tapahtuvasta kielioppisääntöjen ulkoa opettelusta.

Kuitenkaan otollisin aika oppia kieltä ei tyypillisesti ole koko elämän mittainen. Nuorimmat lapset pystyvät oppimaan kieliä äidinkielen tasoisesti, mutta seitsemännestä ikävuodesta murrosikää kohti mentäessä kyky oppia kieltä alkaa heiketä. Murrosiän jälkeen vieraan kielen opettelun aloittaneet eivät usein vuosikymmentenkään puhumisen jälkeen puhu kieltä sujuvasti, ja suurimmalla osalla heistä on puheessaan vieras aksentti. Taipumus näkyy lapsuusiän jälkeen muuttaneilla maahanmuuttajilla, joiden kieli on usein puutteellista, vaikka maahan muuttaminen olisi tapahtunut vuosikymmeniä sitten.

Kielen oppimiselle otollisen aikavälin suhteen voidaan puhua kielen oppimisen ikkunasta, mutta tämä aikaväli ei ole mitenkään selvärajainen ja riippuu paljon henkilöstä. Osa ihmisistä pystyy vielä aikuisiälläkin omaksumaan vieraita kieliä äidinkielen tasoisesti. Varhaisessa lapsuudessa tällainen kyky on kuitenkin lähes kaikilla.

Lapset pystyvät luomaan puuttuvan kielen oma-aloitteisesti

Yhden mielenkiintoisen näkökulman kielen oppimiseen tarjoavat ns. pidgin-kielet. Pidgin-kielet syntyvät, kun aikuiset, joilla ei ole yhteistä kieltä, vuorovaikuttavat keskenään. Tällaisia tilanteita on syntynyt esimerkiksi eri paikoista tuotujen orjien muodostamissa yhteisöissä. Tällaisissa oloissa puhutun pidgin-kielen syntaksi eli lauseiden rakenne ja ääntäminen ovat yksinkertaisempia kuin tavanomaisilla kielillä.

Kun pidgin-kieltä puhuvien yhteisöön syntyy lapsia, nämä lapset eivät suoraan omaksu yksinkertaistettua kieltä vanhemmiltaan. Lapset kehittävät sen pohjalta oikean kielen ja kehittävät siihen syntaktiset rakenteet, jotka puuttuvat yksinkertaistetuista pidgin-kielistä. Näin syntyneitä kieliä sanotaan kreolikieliksi.

Myös viittomakielen suhteen on olemassa hyvin samanlainen tapaus 1970- ja 1980-luvulta. Nicaraguan Managuassa perustettiin kuuroille erityiskoulu, joissa heille yritettiin opettaa huuliltalukemisen avulla espanjaksi, mutta menestys oli varsin heikkoa. Lapset eivät osanneet viittomakieltä, mutta kehittivät sellaisen keskinäisen viestinnän välineeksi ilman aikuisten apua, kun he pääsivät koulun kautta keskinäiseen vuorovaikutukseen. Viestintä koostui aluksi sekalaisista eleistä, joita lapset olivat käyttäneet kotonaan. Myöhemmin lasten viittomakieleen kehittyi syntaksi, jonka kehittäjinä toimivat pitkälti kaikista nuorimmat yhteisön jäsenet. Yli kymmenenvuotiaat eivät pelkästään epäonnistuneet kielen kehittämisessä, vaan myös oppivat sitä huonosti.

Kreolikielet ja vakiintuneen kielen aseman saavuttanut Nicaraguan lasten viittomakieli kertovat, että pienet lapset eivät vain opi kieltä vaan pystyvät tarvittaessa itse luomaan puuttuvaa kieltä tavalla, johon varhaisen lapsuuden ohittaneet eivät pysty. Tällainen ilmiö kertoo, että pienillä lapsilla on jonkinlainen sisäsyntyinen ymmärrys kielen rakenteesta, mutta se kuitenkin heikkenee iän myötä.

Myöhäinen kouluopetus heikentää oppimistuloksia

Siitä huolimatta, että otollisin ikä kielten oppimiselle on varhaisessa lapsuudessa, Suomen peruskoulussa kielten opetus painottuu loppuvuosille. Ensimmäinen vieras kieli aloitetaan vasta kolmannella luokalla ja toisen usein vasta seitsemännellä luokalla. Tämän takia lapsuuden luonnollista ikää oppia kieltä ei pystytä hyödyntämään kouluopetuksessa ja tulokset jäävät heikommiksi kuin silloin, jos kieltä opetettaisiin varhaisemmassa vaiheessa. Vielä parempiin tuloksiin päästäisiin, jos opetus aloitettaisiin kielikylpytyyppisenä ennen kouluikää.

Kielten opetuksen aikaistaminen ei pelkästään auttaisi oppimaan kieltä paremmin, vaan myös edistäisi myös muiden aineiden oppimista. Nimittäin lasten oppimiskykyä mittaamaan kehitetyssä älykkyystestauksessa on havaittu, että lapsen ikäkorjaamaton älykkyysosamäärä kasvaa kasvuiässä lähes suoraan verrannollisena lapsen ikään. Kielten painottuminen varhaiseen opetukseen tarkoittaisi tästä syystä sitä, että älykkyydestä voimakkaasti riippuville aineille, kuten esimerkiksi matematiikalle, jäisi enemmän aikaa lähellä aikuisuutta, jolloin älyllinen kypsyys mahdollistaisi niiden oppimisen tehokkaammin kuin varhaisemmassa iässä.

Myytti vieraan kielen haitallisuudesta kehitykselle elää vielä

Varhaista vieraan kielen opetusta vastustetaan usein väittämällä, että lapsen oman äidinkielen oppiminen ja samalla kyky käyttää äidinkieltään ajattelun välineenä häiriintyy. Varhaiset tutkimukset kaksikielisillä näyttivät, että asia olisi todella näin. Kuitenkaan samanlaisia tuloksia ei ole enää saatu 1960-luvulta alkaen, kun ymmärrettiin ottaa huomioon perheen sosioekonominen asema. Osoittautui, että kaksikieliset tulevat usein muita heikommissa oloissa elävistä vähemmistöperheistä ja tämä ero riittää selittämään havaitut puutteet lasten kyvyissä.

Sen jälkeen, kun tausta on osattu ottaa huomioon, mitään merkittävää haittaa kaksikielisyydestä ei ole havaittu. Sen sijaan on olemassa lukuisia tutkimuksia, joissa kaksikielisyyden on havaittu edistävän lapsen ajattelun kehittymistä. Vieraan kielen oppiminen varhaislapsuudessa ei myöskään tiedetä häiritsevän lapsen kykyä oppia omaa äidinkieltään.

Kaikesta huolimatta myytti kaksikielisyyden aiheuttamasta "puolikielisyydestä" on jäänyt elämään kielipoliittiseen ja opetukseen liittyvään keskusteluun. Ilmeinen syy tälle on, että kieli toimii etnisen eronteon välineenä. Myyttiä ollaan halukkaita pitämään yllä, koska vierasta kieltä pidetään uhkana etniselle identiteetille. Kyse on siis pohjimmiltaan arvovalinnasta, jossa etnisyyden säilyttäminen asetetaan etusijalle sujuvaan vieraan kielen osaamiseen verrattuna, ja tätä varten ollaan halukkaita pitämään yllä uskomusta, joka ei kestäisi kriittistä tarkastelua.

Kielten opettaminen uuteen tarkasteluun 

Kielen opettamisen ajoitus tulisi ottaa uudelleen tarkasteluun, sen tiedon valossa, mitä oppimisesta, ja erityisesti kielen oppimisesta, nykyään tiedetään. Erityisen tärkeää olisi, että päätöksentekoa ei perusteltaisi puoli vuosisataa sitten kumotuilla perusteilla vieraan kielen haitallisuudesta lapsen kehitykselle, vaan päätökset tehtäisiin parhaan nykyään saatavilla olevan tiedon perusteella.
Lue lisää...


5.8.2014

Rasismi vain yksi etnisen syrjinnän erikoistapaus

Rasismi eli rotusyrjintä saa paljon julkisuutta. Kuitenkin syrjintä rodullisin perustein on vain yksi erikoistapaus etnisestä syrjinnästä. Rodullisten piirteiden lisäksi etnisyyttä voi määrittää esimerkiksi kieli, heimo, kansallisuus tai uskonto. Suhtautuminen muihin ihmisiin kielteisesti rodullisin perustein on yhteydessä vastaavaan suhtautumiseen muiden etnisten eroavuuksien perusteella.


Rasismin vastustaminen on kiinteä osa länsimaisten yhteiskuntien kulttuuria. Ilmeinen syy tähän on, että rasismi yhdistyy pahuuden perikuvana pidettyyn kansallissosialistiseen Saksaan, joka rodullisin perustein tehdyn miljoonien ihmisten murhaamisen lisäksi aiheutti sodillaan valtavan määrän vahinkoa hyvin monessa maassa. Vahvan rasisminvastaisen normin takia Suomessakaan hyvin harva uskaltaa tunnustautua rasistiksi. On selvä, että tällainen normi myös hillitsee rasistista syrjintää.

Syrjinnällä ja vihamielisyydellä on monia eri syitä


Kuitenkaan rotu ei ole ainoa syy syrjiville asenteille ja vihanpidolle. Samaa aiheuttavat myös monet muut pitkälti syntyperän kautta määräytyvät erot. Eri heimoihin kuuluvien välillä esiintyy toisinaan vihamielisiä asenteita. Samaa esiintyy myös eri kieltä puhuvien välillä. Toisinaan eri uskonnon kautta määräytyviin ryhmiin kuuluvat suhtautuvat toisiinsa vihamielisesti. Sosiaalisesti kerrostuneissa yhteiskunnissa voi esiintyä vihamielisyyttä kastien tai yhteiskuntaluokkien välillä. Pahimmillaan vihamielisyystekijät voivat johtaa sotaan tai joukkotuhontaan.

Syrjivien asenteiden yleisyyttä eri maissa on selvittänyt kysymyksillään World Values Survey. World Values Survey on projekti, joka tutkii maailmanlaajuisesti ihmisten asenteita. Osassa sen kysymyksiä kysytään, mihin ryhmään kuuluvia vastaaja ei haluaisi naapurikseen. Rodun lisäksi kysyttäviä ryhmiä ovat aidsiin sairastuneet, aviottomat parit, homoseksuaalit, huumeriippuvaiset, maahanmuuttajat/vierastyöläiset, alkoholin suurkuluttajat, vieraskieliset ja vierasuskontoiset.
Kuva rajkumar1220 / CC BY 2.0

Oma käsitykseni on, että rodulla ei mitään erityismerkitystä ihmisten käyttäytymisessä, vaan rotuun perustuva syrjintä pohjautuu samoihin tekijöihin kuin muu etninen syrjintä. Mikäli näin on, voidaan olettaa, että kielteisyys eri rotua olevia naapureita kohtaan yhdistyy maakohtaisesti vahvimmin muihin etnisyyttä määrittäviin tunnusmerkkeihin – joita ovat uskonto, kieli ja syntymämaa – perustuvaan syrjintään. Etnisyydessä on siis kyse asioista, jotka määräytyvät pitkälti siitä, millaiseen perheeseen ja mille alueelle ihminen syntyy.

Maakohtaiset korrelaatiot kertovat samanlaisuudesta

Rotusyrjinnän etnistä luonnetta testatakseni vertasin, kuinka voimakkaasti rotuun perustuva naapurien epätoivottavuus korreloi World Values Surveyn datan mukaan muiden naapureiden epätoivottavuutta aiheuttavien syiden kanssa. Vertasin maittain niiden ihmisten osuutta, jotka mainitsivat pitävänsä tarkasteltavaan ryhmään kuuluvia henkilöitä epätoivottavina naapureina. Maista vertailtaviksi päätyivät ne, joiden osalta kysymykset oli esitetty kuudennessa kysymysten aallossa vuosina 2010–2014 tai uudempien vastausten puuttuessa edellisessä aallossa 2005–2009. Maista karsin vielä ne, joissa kaikkia vertailtavia kysymyksiä ei kysytty, ja jäljelle jäi 73 maata. Vastausten prosenttilukuihin käytin vielä Logit-muunnosta, jotta lineaarisen regressiomallin standardioletukset täyttyisivät riittävän hyvin. Lasketut korrelaatiot näkyvät alla olevassa taulukossa.



Tietyn ryhmän ja rodun maininneiden maakohtaisten osuuksien korrelaatiot
Sijoitus Ryhmä Korrelaatio
1. Vierasuskontoiset 0,923
2. Vieraskieliset 0,892
3. Maahanmuuttajat/vierastyöläiset 0,875
4. Aviottomat parit 0,807
5. Aidsiin sairastuneet 0,772
6. Homoseksuaalit 0,605
7. Alkoholin suurkuluttajat 0,441
8. Huumeriippuvaiset 0,211


Taulukosta nähdään, että kielteiset asenteet toisrotuisiin naapureihin eri maissa korreloivat voimakkaimmin uskontoon, kieleen ja lähtömaahan kohdistuvien kielteisten asenteiden kanssa. Taulukon alkupäästä lähtien ensimmäinen tilastollisesti merkittävä (p > 0,05) ero korrelaatioissa on toisuskontoisiin ja aviottomiin pareihin suhtautumisen välillä (p = 0,0035). Korrelaatioiden kautta tarkasteltaessa ei siis löytynyt eroa tapaan, jolla suhtautuminen naapurin vieraiseen uskontoon, kieleen ja syntymämaahan ovat yhteydessä suhtautumiseen naapurin vieraiseen rotuun. Lisäksi näiden kolmen korrelaation korkea arvo viittaa, että rotusyrjinnällä on pitkälti yhteinen tausta uskonnon, kielen ja syntymämaan perusteella tapahtuvan syrjinnän kanssa.

Faktorianalyysi paljastaa etnisten syrjintämuotojen yhteyden

Taustatekijöitä voi selvittää tutkimalla yhteyksiä faktorianalyysin kautta. Faktorianalyysi on tilastollinen menetelmä, jonka tarkoituksena on löytää havaintojen taustalla olevat piilomuuttujat. Eri faktorimäärien vertailu tuotti aiemmalle aineistolle kaksi selkeää ja faktorien kokonaismäärästä riippumatta tulkinnaltaan robustia faktoria, joista ensimmäinen selitti kokonaisvarianssista puolet ja jälkimmäinen vielä 26 %.



Kahden faktorin malli syrjivien asenteiden selittäjänä
Sijoitus Ryhmä Syntyperä/kulttuuri Yksilölliset uhkakuvat
1. Vierasrotuiset 0,96 0,14
2. Vieraskieliset 0,92 0,06
3. Vierasuskontoiset 0,9 0,18
4. Maahanmuuttajat/vierastyöläiset 0,79 0,2
5. Aviottomat parit 0,75 0,28
6. Aidsiin sairastuneet 0,65 0,58
7. Homoseksuaalit 0,48 0,56
8. Alkoholin suurkuluttajat 0,23 0,83
9. Huumeriippuvaiset -0,03 0,93


Tässä mallissa ensimmäinen faktori, joka yhdistyy syntyperään ja kulttuuriin, on voimakkaimmin yhteydessä rotuun, kieleen ja uskontoon perustuvaan kielteisyyteen naapureita kohtaan. Ensimmäinen faktori liittyy erittäin vahvasti suhtautumiseen näihin kolmeen ryhmään. Maahanmuuttajiin ja vierastyöläisiin suhtautumisen kohdalla lukema poikkeaa jonkin verran kolmesta ensimmäisestä, mihin voi olla syynä esimerkiksi vierastyöläisyyden tilapäisyys. Aviottomien parien kohdalla suuri lataus etnisyyteen liittyvälle ensimmäiselle faktorille on pieni yllätys mutta voi johtua siitä, että sosiaalisten normien rikkominen johtaa pahimmissa tapauksissa sosiaaliseen eristämiseen yhteisöstä, ja rinnastuminen muukalaisuuteen suhtautumiseen voi tulla tätä kautta. Ensimmäisen faktorin tarkasta merkityksestä riippumatta faktorimalli kuitenkin osoittaa, että suhtautuminen toisrotuisiin yhdistyy voimakkaasti muuhun etniseen suhtautumiseen eikä siis ole erillinen ilmiö.

Toinen faktori puolestaan näyttäisi olevan yhteydessä sellaisiin yksilöiden piirteisiin, joiden usein katsotaan olevan häiritseviä tai jopa vaarallisia muita kohtaan. Selkeimmin erottuvat huumeriippuvuus ja alkoholin suurkulutus.

Etninen identiteetti ratkaisee

Rasismissa ei siis ole pohjimmiltaan kyse erillisestä syrjintätaipumuksesta, vaan se on vain yksittäistapaus etniseen ryhmäidentiteettiin pohjautuvasta syrjinnästä. Ihmisillä on taipumus määritellä muita sillä perusteella, kuuluvatko he sisäryhmään vai ulkoryhmään eli meihin vai muihin. Sisäryhmään kuuluvien kanssa ollaan halukkaampia tekemään yhteistyötyötä kuin ulkoryhmään kuuluvien, kun taas ulkoryhmään kuuluviin yhdistetään tyypillisesti negatiivisia piirteitä. Rotu on vain yksi tapa tehdä tällaista jaottelua.

Ilmeisesti historiallisista syistä etninen syrjintä käsitellään länsimaissa kuitenkin rasismina. Etnisen syrjinnän näkeminen rasismin kategorian kautta on kuitenkin ongelmallista. Esimerkiksi rasismin tutkimukseen erikoistuneet sosiologit puhuvat eron rodullistamisesta silloin, kun syrjivät asenteet perustuvat ei-rodulliseen etniseen eroon. Tosiasiassa rodullistaminen ei kuitenkaan ole etnisen syrjinnän ominaispiirre vaan sellaisen tutkimusparadigman ominaisuus, joka pyrkii näkemään kaiken etnisen syrjinnän rasismina. Saman paradigman mukaan kulttuuriperustaista syrjintää nimitetään uusrasismiksi, vaikka siinä ei ole mitään uutta tai rotuun perustuvaa. 

Kuitenkin asian tarkastelu väärän kategorian kautta vaikeuttaa sen ymmärtämistä. Ymmärtämättömyys puolestaan vaikeuttaa esimerkiksi asiaan liittyvää päätöksentekoa. Rasismin sijaan olisi kuvaavampaa nimittää etnistä syrjintää esimerkiksi etnismiksi. Se auttaisi ymmärtämään, mistä ilmiössä on pohjimmiltaan kyse.

Lue lisää...


 

Havainnoija Copyright © 2013
Distributed By Free Blogger Templates | Designed by BTDesigner · Powered by Blogger