21.3.2016

Tapelkaa pojat, saatte aseita


Syyrian sota on jatkunut nyt jo yli viisi vuotta. Yleisesti näytetään ajattelevan, että kyse olisi Bashar al-Assadin hallinnon jatkamisesta, mutta tämä selitys ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua.

Miten on mahdollista, että ihmiset ovat valmiita taistelemaan vuodesta toiseen sen puolesta, että maassa on joku tietty hallitsija jonkun toisen sijaan? Miksi ihmiset ovat valmiita uhmaamaan todennäköistä kuolemaa?

Koska he eivät näe, että heillä olisi vaihtoehtoja. Hallintoa tukevien joukkojen ydin koostuu alaviiteiksi kutsutusta etnis-uskonnollisesta vähemmistöstä, jolla on syytä pelätä kansanmurhaa, mikäli heidän käsissään oleva hallinto luhistuisi.

Ensinnäkin sunnalaisista arabeista koostuvassa enemmistössä tunnetaan vihaa alaviittivähemmistöä kohtaan niiden julmuuksien takia, mitä alaviittihallinto on kohdistanut heihin. Haman joukkomurha 1982 ja paljon siviiliuhreja tuottava tynnyripommien käyttö nykyisessä sisällissodassa ovat esimerkkejä tästä.

New York Times raportoi tästä vihasta vuonna 2012 julkaisemassa artikkelissaan. Lehti kävi selvittämässä sunnien asenteita pakolaisleirillä ja törmäsi vihaan ja kostonhimoon niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla. ”Me tulemme tappamaan heidät puukoillamme, aivan kuin he tappoivat meitä”, sanoi yksi haastatelluista. Artikkelin julkaisusta on jo vuosia, mutta nykyään voi olettaa olevan vielä enemmän syytä vihata ja vaatia kostoa.

Toinen syy on uskonto. Alaviittien sanotaan usein olevan šiiamuslimeja, mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Alaviittien uskonnossa nimittäin šiialaisuuteen yhdistyy kristillisiä, gnostilaisia ja uusplatonistisia piirteitä, eli se on luonteeltaan synkretistinen. Sisällissodan aikana alaviitit tosin ovat tarkoituksenmukaisesti korostaneet olevansa šiialaisia saadakseen tukea šiialaisilta järjestöiltä ja Iranilta.

Uskonnon erityispiirteiden takia alaviitteja ei pidetä usein oikeina muslimeina vaan islamista irtautuneena uskonnollisena ryhmänä. Tällaisia ryhmiä ei islamilaisessa maailmassa hyvällä katsota, mistä kertovat esimerkiksi bahai-uskonnon harjoittajien vainot.

Baalin temppeli ennen Isisin tuhotöitä. Kuva Longbow4u / CC BY-SA 3.0
Koska kapinallisten joukossa radikaalilla islamilla on vahva jalansija, alaviiteilla on syytä pelätä henkensä puolesta myös uskontonsa takia.

Alaviitit ovat siis taistelemassa olemassaolostaan, eivätkä he siksi ole valmiita antautumaan. Al-Assadista ei pidetä, mutta vaihtoehtoakaan ei ole.

– Me taistelemme loppuun asti. Jos me lopetamme nyt, tämä merkitsee loppua meille kaikille, sanoo uutissivusto Al-Monitorin vuonna 2014 haastattelema alaviittinainen, joka on jo menettänyt yhden pojistaan taistelukentälle.

Nuoret alaviittimiehet ovat maksamassa sodasta kovaa hintaa. Länsimainen diplomaattilähde arvioi viime vuoden huhtikuussa julkaistussa brittilehti Telegraphin artikkelissa, että kolmannes taisteluikäisistä alaviittimiehistä on kuollut. Tämän päälle tulee vielä suuri määrä vammautuneita ja psyykkisesti traumatisoituneita.

Kapinallisten voitto tarkoittaisi todennäköistä alaviitteihin kohdistuvaa kansanmurhaa. Hallituksen joukkojen voittokaan ei toisi tilanteeseen kelvollista ratkaisua, koska ei voi ajatella, että sunniarabien muodostama enemmistö kaiken tapahtuneen jälkeen hyväksyisi alaviittihallinnon, jota vastaan se lähti alun perinkin kapinoimaan. Siksi Syyrian tilanteeseen tuskin on hyväksyttävissä olevaa sotilaallista ratkaisua.

Uskoa väkivaltaan ratkaisuna esiintyy kuitenkin muuallakin kuin Syyriassa, mistä kertoo ulkovaltojen sotilaallinen sekaantuminen tilanteeseen. Martti Ahtisaaren mukaan konfliktiin olisi saatu neuvotteluratkaisu jo vuonna 2012, mutta se ei sopinut länsimaille, jotka uskoivat al-Assadin hallinnon muutenkin kaatuvan. Kuolleita oli tuolloin vasta alle 20 000, mutta nyt saattaa olla jopa 450 000 uhria enemmän.

Syyrian konflikti tuskin ratkeaa ilman maan jakamista joko erillisiin valtioihin tai osavaltioihin. Tässä suhteessa Syyriaa voi verrata Jugoslaviaan. Miksi siirtomaa-ajan rajojen, jotka eivät ole määräytyneet paikallisten ryhmien välisen luottamuksen mukaisesti, tulisi olla ikuisia?

Maan jakamattomuus näyttää kuitenkin sopivan konfliktin osapuolten tukijoille ja aseistajille. Politiikan professori Eric Kaufmann muistuttaa, että Venäjä, Turkki, Iran ja Saudi-Arabia käyvät omissa maissaan kamppailua pitääkseen kurissa omien vähemmistöjensä autonomiapyrkimykset. Länsimaissa puolestaan etnisyyden kautta määräytyvät rajat ovat vastoin vallitsevia poliittisia ihanteita.

Kaufmann tunnustautuu itsekin näiden länsimaisten ihanteiden kannattajaksi, mutta hänen mukaansa rauhan saamiseksi on kuitenkin välttämätöntä jakaa Syyria itsehallinnollisiin alueisiin, missä asukkaat voivat kokea olevansa turvassa.

Ilmeisesti on kuitenkin niin, että sopiminen on nössöille ja kun tarpeeksi vielä tapetaan, tuloksena on taas jakamaton ja monietninen Syyria. Tapelkaa pojat, saatte aseita.

Ja pojathan tappelevat. Ilma on täynnä räjähdyksiä, aseiden pauketta ja allahu akbar -huutoja, kun nuoret miehet jahtaavat toisiaan raunioituvissa kaupungeissa. Konflikti tuo karulla tavalla esille ihmisyyden pimeän puolen. Mihinkä sitä ihminen karvoistaan pääsisi.

Lue lisää...


24.1.2016

Väärä käsitys lahjakkuudesta voi vahingoittaa sinua ja lapsiasi



”Lahjakkuutta ei ole olemassa. Olemme kaikki ihmisinä tasavertaisia. Voi olla joku, jos uhraa aikansa.”

Edellisen lausui jo viisi vuotta vapaaottelua voittamattomana otellut ja painoluokkansa maailman ykkönen Conor McGregor, joka sanoi myös, että ei ole lahjakas vaan pakkomielteinen.

McGregor ei ole ajatuksineen yksin, vaan myös monet muut näkevät että lahjakkuudella ei ole menestymisen kannalta ainakaan olennaista merkitystä.

Kuitenkin näin väittävät ovat pahasti väärässä. Itse väärässä oleminen ei kuitenkaan ole pahinta vaan se, että ihmiset, jotka tähän väitteeseen uskovat, voivat tehdä vakavaa vahinkoa itselleen tai seuraajilleen.

Lukuisat kaksos- ja adoptiotutkimukset ovat osoittaneet, että jokseenkin kaikissa ominaisuuksissa yksilöiden väliset erot johtuvat merkittävissä määrin perimästä. Identtisillä kaksosilla samankaltaisuus ei rajoitu pelkästään ulkonäköön vaan he muistuttavat voimakkaasti toisiaan myös mieleltään. Eri perheisiin adoptoidut identtiset kaksoset muistuttavat ominaisuuksiltaan toisiaan likimain yhtä paljon kuin samassa perheessä kasvaneet identtiset kaksoset, mutta eivät juuri ollenkaan samassa perheessä kasvaneita ei-biologisia sisaruksiaan.

Massiivisen, 2 748 tieteellistä tutkimusta käsittävän meta-analyysin mukaan perimä selittää keskimäärin 49 % eli noin puolet eri ominaisuuksien vaihtelusta ihmisyksilöiden välillä. Sen sijaan samassa perheessä kasvamisella ei ole joitakin poikkeustapauksia, kuten puoluekantaa, lukuun ottamatta juuri ollenkaan vaikutusta.

Ruotsalaispsykologi K. Anders Ericsson kollegoineen esitti vuonna 1993, että 10 vuotta intensiivistä harjoittelua on välttämätön korkean suorituskyvyn saavuttamiseksi jollakin alalla, ja Malcolm Gladwell (2008) popularisoi tämän 10 000 tunnin säännöksi kirjassaan Outliers. Mainittu 10 000 tuntia harjoittelua tarkoittaisi lähes kolme tuntia harjoittelua päivässä kymmenen vuoden ajan.

Tohtori Guillermo Cambitelli selvitti asiaa shakinpelaajien kohdalla Frontiers in Psychology -julkaisussa viime vuonna julkaistussa artikkelissaan. Hänen arvioimassaan tilastossa mestaritason shakinpelaajat olivat harjoitelleet keskimäärin 10 530 tuntia, eksperteiksi luokitellut 5 673 tuntia ja keskitasoiset 3 179 tuntia. Näistä lukemista on siis nähtävissä selvästi, että korkea taso on yhteydessä suureen määrään harjoittelua, ja mestaritaso osuu varsin hyvin 10 000 tunnin sääntöön.

Kuitenkin mestaritasolla olevien harjoittelumäärän keskihajonta oli 7 414 tuntia, eksperttien 4 654 tuntia ja keskitasoisten 4 615 tuntia. Sanallisesti ilmaistuna tämä tarkoittaa, että samalla tasolla olevien harjoitusmäärissä on valtavia eroja, eikä yhteys harjoittelumäärän ja pelaajan tason välillä täten ole kovin voimakas. Samaa osoittaa myös, että 10 % mestaritason pelaajista oli pelannut vain 2 500 tuntia tai vähemmän, kun taas 3 % keskitason pelaajista oli pelannut 17 500 tuntia tai enemmän.

Michael P. Lombardo ja Robert O. Deaner (2014) puolestaan tutkivat 20 nopeimman sadan metrin tilastoajan omaavan yhdysvaltalaispikajuoksijan ja 15 yhdysvaltalaisen pikajuoksun olympiavoittajan (100 m tai 200 m) elämäkerrat ja havaitsivat, että jokaisen kohdalla ylivertainen juoksunopeus huomattiin jo ennen juoksuharjoittelun aloittamista. Evelyn Ashfordin ja Marion Jonesin kohdalla kansainvälisen tason pikajuoksijaksi riitti vain vuoden harjoittelu.

Hollantilaisilla kaksosilla tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin identtisten ja ei-identtisten kaksosten arvioita omasta kyvykkyydestään, musiikin, taiteen, kirjoittamisen, kielen, shakin, matematiikan, urheilun, muistin ja tietämyksen kohdalla. Perimä selitti yksilöiden välisistä eroista alasta riippuen ”normaalien” yksilöiden kohdalla 32–71 prosenttia ja huippukyvykkäiden kohdalla 50–92 prosenttia. Alussa mainitun vapaaottelijan tapauksen kohdalla merkityksellisen urheilun tapauksessa perimä selitti 85 % huippukyvykkyyden esiintymisestä.

Brooke N. Macnamara kollegoineen kävi vuonna 2014 julkaistussa meta-analyysissä läpi yhteensä 88 tutkimusta ja 111 riippumatonta otosta, joissa selvitettiin harjoittelun merkitystä suorituskyvylle. Ryhmä havaitsi, että harjoittelu selitti menestyseroista vain 26 % peleissä, 21 % musiikissa, 18 % urheilussa, 4 % oppimisessa ja alle prosentin ammattimenestyksessä. Harjoittelulla oli siis merkitystä, mutta se selitti kuitenkin vain pienen osan yksilöiden välisistä eroista.

Aiemmin mainittujen tutkimustulosten pohjalta on helppo nähdä, miten pahasti väite lahjakkuuden merkityksettömyydestä urheilun kohdalla on hukassa, ja sama koskee myös muita aloja. Harjoitus tekee ehkä mestarin mutta vain lahjakkaasta.

Tilannetta urheilun kohdalla pahentaa se, miten harva urheilija lopulta pääsee huipulle. Melkein kaiken pitää osua kohdalleen, jotta seuloutuu suuresta harrastajamäärästä huipulle, ja erityisesti tätä edellytetään perimältä, joka näyttäisi olevan ylivoimaisesti suurin yksittäinen huippumenestyksen selittäjä.

Ajatellaanpa nuorta, joka haaveilee huippu-urheilijan urasta. Hän ei ole ikäisiinsä nähden edes keskinkertainen. Kuitenkin hänelle on kerrottu, että lahjakkuudella ei ole merkitystä vaan kaikki mikä merkitsee, on harjoittelu. Siksi nuori pyrkii harjoittelemaan paremmin kuin kukaan muu ja pyrkii rakentamaan elämänsä harjoittelun ympärille. Vuosien päästä hän sitten huomaa, että kyvyt eivät silti riitä alkuunkaan. Samalla hän ymmärtää, että pakkomielteinen panostaminen urheiluun on heikentyneen koulumenestyksen kautta sulkenut häneltä tien hänen unelma-ammattiinsa.

Tämä on yksi tapa, jolla kuvitelma lahjakkuuden merkityksettömyydestä saattaa vahingoittaa ihmistä, joka siihen uskoo. Ihminen voi tällaisen uskomuksen sokaisemana laskea sen varaan, että saavuttaa jotakin sellaista, josta hänen pitäisi ymmärtää, että hänellä ei ilmeisen lahjattomuuden takia ole siihen realistisia mahdollisuuksia. Hän saattaa panostaa kymmenen vuoden tai 10 000 tunnin ajan asiaan, joka ei sitten lopulta palkitsekaan. Samalla hän menettää mahdollisuuden käyttää tämän ajan johonkin hyödyllisempään.

Toinen riski on, että ihminen saattaa jättää huomiotta asian, jossa hän on erityisen lahjakas, koska hän ei ymmärrä, että sen kanssa on hyvät mahdollisuudet päästä pitkälle. Samalla hän jättää käyttämättä mahdollisuuden menestyä, saada arvostusta ja sitä lisätä omaa onnellisuuttaan.

Kun ihminen ymmärtää sekä lahjakkuuden merkityksen että omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mahdollisuudet onnistuneisiin valintoihin parantuvat. On järkevää miettiä, mihin omat kyvyt riittävät ja miten ne tulevat parhaiten käyttöön. On myös syytä pitää mielessä, että kaikista ihmisistä ei voi koskaan tulla suurmiehiä tai suurnaisia.

Jos tieteellinen tieto viittaa säännönmukaisesti lahjakkuuden suureen merkitykseen, niin miksi asiaa ei yleisesti tiedosteta?

Yhdestä syystä vihjaa kolmen psykologian professorin verkkolehti Slatelle kirjoittama artikkeli lahjakkuuden merkityksestä. Sen lisäksi, että professorit vakuuttelevat lahjakkuuden suurta merkitystä, he käsittelevät asiaa ja sen tunnustamista ongelmana ihmisten yhdenvertaisuudelle ja ilmiselvästi lahjakkuuden merkityksestä kertovan sanomansa hyväksyttävyyttä parantaakseen esittävät, että asian ei tarvitse johtaa yhdenvertaisuuden vähentymiseen, vaan voi käydä jopa päinvastoin.

On olemassa ilmiö nimeltään motivoitunut järkeily (motivated reasoning), jota käsittelin myös aiemmassa, ilmastonmuutoksen kiistämistä käsittelevässä kirjoituksessani. Motivoitunut järkeily tarkoittaa, että ihmisillä on taipumus valikoivasti hakea omaan maailmankuvaan sopivia todisteita ja sivuuttaa sitä vastaan olevat todisteet. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että näin pyritään saamaan hyväksyntää lähipiiriltä, jolta maailmankuva ja arvot on omaksuttu, tai johon kuuluvat ovat valikoituneet läheisiksi samasta syystä.

Voidaan olettaa, että sisäsyntyisten lahjakkuuserojen kohdalla innokkaimpia kiistäjiä ovat ihmiset, jotka edustavat ideologista viiteryhmää, jossa egalitarismi yhteiskunnallisena ihanteena korostuu hierarkkisuuden sijaan. Samoilla linjoilla on myös maailman vaikutusvaltaisimpiin ajattelijoihin kuuluvaksi toisinaan mainittu psykologi Steven Pinker, joka on esittänyt, että ajatus sisäsyntyisten yksilöiden välisten erojen puuttumisesta on houkutteleva erityisesti egalitaristisesta näkökulmasta.

Usein onnellisuuden kannalta voi olla parempi olla suosittu ja väärässä kuin epäsuosittu ja oikeassa. Tilanne on tällainen erityisesti yhteiskunnallisissa kysymyksissä, joissa yksittäisen ihmisen vaikutus lopputuloksen kannalta on olematon. Kun kyse on kuitenkin suoraan omasta tai vaikka omien lasten tulevaisuudesta, suosittujen mutta väärien näkemysten omaksumisen kustannukset voivat olla korkeat. Tämä asia on tärkeä ymmärtää.
Lue lisää...


23.12.2015

Ilmastokysymys ja kulttuurinen maailmankuva


Ilmastonmuutos on ollut esillä ilmastoneuvottelujen ja saavutetun ilmastosopimuksen vuoksi. On sanottu, että neuvotellun sopimuksen tavoitteet ovat kovat, mutta keinot niiden toteuttamiseksi ovat alimitoitetut.

Kaikesta huolimatta ihmislähtöisen ilmastonmuutoksen olemassaoloa epäillään yleisesti, ja sen torjuntakin on lähtenyt hitaasti käyntiin, vaikka riskistä on varoitettu jo yli neljännesvuosisadan ajan.

Miten sitten tavallisen ihmisen, jolla ei ole mahdollisuuksia ymmärtää laskennallisia ilmastomalleja ja niiden rajoituksia, olisi järkevintä päättää, mihin ilmastoasioissa uskoo?

Kysymys voidaan palauttaa yleisempään muotoon siitä, mihin yleensä kannattaa uskoa, jos haluaa mahdollisimman luotettavaa tietoa jostakin asiasta. Vastaus tähän kysymykseen on, että kannattaa perehtyä, mitä tiede asiasta sanoo. Tieteen parissa työskentelevät ihmiset kun kuuluvat perehtyneimpiin ja käyttävät menetelmiä, jotka on kehitetty mahdollisimman tehokasta tietämyksen lisäämistä varten. Tähänkin on kuitenkin syytä lisätä varaus, josta lisää myöhemmin.

Hyvin suuri osa ilmastotieteilijöistä uskoo, että on meneillään ilmastonmuutos, joka on pääosin ihmisen aiheuttaman. Onko siis niin, että ilmastonmuutoksen kiistäjät ovat vain yksinkertaisesti tietämättömiä tai eivät luota tieteeseen?

Tästä ei kuitenkaan näytä olevan kyse. Yale Law Schoolin professori Dan M. Kahan kollegoineen on saanut selville hämmästyttäviä asioita ihmisten tavasta muodostaa näkemyksiä vastaavista asioista.

Kyseisten tutkijoiden mukaan ihmisten näkemyksiin vaikuttaa, millaisen kulttuurisen maailmankuvan he ovat omaksuneet. Kulttuurisella maailmankuvalla tutkijat tarkoittavat näkemystä siitä, kuinka yhteiskunta ja muut kollektiiviset hankkeet pitäisi organisoida.

Ilmastonmuutoskysymyksen kohdalla esille nousee kaksi kulttuurista maailmankuvaa määrittelevää akselia. Yksi on sijoittuminen kommunitarismin ja individualismin välillä, ja toinen on sijoittuminen egalitarismin ja hierarkkisuuden välillä. Nämä akselit määrittelevät suhtautumista myös moniin muihin yhteiskunnallisiin riskikysymyksiin.

Kulttuurisen maailmankuvan kaksi ulottuvuutta ja suhtautuminen eri riskitekijöihin

Ihmiset, jotka painottavat individualismia kommunitarismin sijaan ja hierarkkisuutta egalitarismin sijaan, ovat kaikista altteimpia kiistämään ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Nämä ihmiset arvostavat vapaata kaupankäyntiä ja yrittäjyyttä, mitä ilmastonmuutoksen torjuminen uhkaa rajoittaa.

Vastaavasti kommunitarismia ja egalitarismia painottavat näkevät vapaan markkinatalouden sosiaalista epätasa-arvoa luovana ja kokevat, että on ihan oikein rajoittaa pahoja yhtiöitä. Heille ilmastonmuutokseen uskominen on kaikista helpointa.

Kulttuurinen maailmankuva vaikuttaa ihmisen suhtautumista tieteeseen siten, että ihmiset uskovat valikoivasti sellaisia tieteilijöitä, joiden näkemykset ovat sopusoinnussa omien näkemysten kanssa. Eri kulttuurisen maailmankuvan omaaville ihmisille muodostuu myös erilainen käsitys siitä, mikä on tieteellinen konsensus jonkun asian suhteen. Tieteellisen näkemyksen katsotaankin olevan sopusoinnussa oman maailmankuvan kanssa.

Ehkä kaikista hätkähdyttävin on tutkijoiden havainto, miten ymmärrys tieteestä ja laskutaito vaikuttavat näkemyksiin kysymyksissä, joilla on merkitystä kulttuurisen maailmankuvan kannalta. Voisi olettaa, että laskutaidon ja tieteellisen ymmärryksen kasvaessa erot eri kulttuurista maailmankuvaa edustavien yksilöiden välillä pienenisivät, kun näkemykset lähestyvät tieteellistä konsensusta.

Kuitenkin havaittiin käyvän juuri päinvastoin: ihmiset jotka saivat hyvät pisteet laskutaitoa ja tieteellistä ymmärrystä mittaavissa testeissä, poikkesivat ilmastonäkemyksiltään enemmän eri kulttuurisen maailmankuvan omaavista kuin heikommin kyseisissä testeissä menestyneet. Sama ilmiö havaittiin myös ydinvoimanäkemysten kohdalla.

Tällainen tulos on kova isku sellaista päättelyä vastaan, että jollakin – usein väitteen esittäjällä itse – on taipumus olla oikeassa, koska hän on älykäs. Tosiasiassa älykkäällä ihmisellä on paremmat edellytykset keksiä perustelut pitää kiinni epäuskottavistakin näkemyksistä, ja tämä on tapa, johon älykkyyttä usein käytetään. Älykkyys ei tee ihmisestä rationaalista, mutta se parantaa mahdollisuuksia perustella ja puolustaa intuition pohjalta muodostettuja näkemyksiä.

Kuitenkaan tällainen valikoiva rationaalisuus ei ole patologinen piirre, vaan se on funktionaalinen, tarkoituksenmukainen osa ihmismieltä.

Nimittäin ihmisillä on taipumus jakaa sama sosiaalinen maailmankuva läheistensä kanssa johtuen arvojen omaksumisesta ja samat käsitykset jakavien valikoitumisesta ystäviksi ja tuttaviksi.

Ihmisille on hyvin tärkeää olla sosiaalisesti hyväksytty, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että ulkopuolelle sulkeminen kiusaamisen muotona aiheuttaa pysyvämmän stressivasteen kuin fyysinen väkivalta tai pilkka. Vastaavasti myös erilainen sosiaalinen maailmankuva voi johtaa välttelyyn tai vastaaviin sosiaalisiin sanktioihin, jotka satuttavat todella pahasti.

Omaksumalla erilaisen sosiaalisen maailmankuvan ihminen vaarantaisi hyväksyttävyytensä lähipiirissään. Tämän estämiseksi ihmisillä on taipumus hakea tiedostamattaan perusteita, jolla voi perustella hyväksyntää tuottavan maailmankuvansa, kun vastakkainen näkemys tuntuu epämiellyttävältä.

Toisaalta taas olemalla väärässä ihminen ei vaaranna käytännössä mitään merkittävää. Esimerkiksi ilmaston kannalta on käytännössä yhdentekevää, mitä yksittäinen ihminen ajattelee. Toisaalta taas ilmaston kannalta merkittävät sosiaaliset yksiköt, kuten valtiot, muodostuvat yksilöistä, ja yksilön omaa etua optimoiva ajattelu johtaa helposti ihmiskunnan kannalta epäoptimaaliseen tulokseen.

Kahan ja kumppanit nimittävät tilannetta yhteisriskinhavaitsemisen ongelmaksi (tragedy of the risk-perception commons). Tämä on rinnastus peliteoreettiseen yhteismaan ongelmaan, jossa yksittäisen yhteisellä laidunmaalla karjaa pitävän on edullista lisätä karjaa yli laidunmaalle optimaalisen määrän, koska hän saa itse tuotot mutta ylilaidunnuksen haitat jakautuvat kaikille laidunta käyttäville.

Ilmastonmuutoksen torjumisessa on toinenkin asia, johon sosiaalinen maailmankuva vaikuttaa. Tämä asia on suhtautuminen ydinvoimaan. Yleisesti ottaen ne ihmiset, jotka ovat kaikista huolestuneimpia ilmastonmuutoksesta, suhtautuvat kielteisimmin ydinvoimaan. Nämä asenteet vaikeuttavat ydinvoiman käyttöä fossiilisten polttoaineiden korvaamisessa ja vaikeuttavat siten ilmastonmuutoksen torjumista.

Ydinvoimalle erityisen kartettavana energiantuotantomuotona näyttäisi olevan varsin vähän järkiperäisiä perusteita, sillä ydinvoiman on arvioitu säästäneen vaihtoehtoisiin energiantuotantomuotoihin verrattuna jopa 1,8 miljoonaa ihmishenkeä, eikä arviossa ole edes mukana ilmastovaikutuksia.

Mitä tulee aiemmin luvattuun varaukseen ajatukseen tieteestä luotettavan tiedon lähteenä, niin myös siinä on kyse kulttuurisesta maailmankuvasta mutta tällä kertaa tieteilijöiden kohdalla. Kuten aiemmin kerrottiin, edes tieteellinen ymmärrys tai laskutaito eivät suojaa ideologisesti motivoituneelta järkeilyltä vaan asia näyttäisi olevan pikemminkin päinvastoin.

Sosiaalipsykologian piirissä, jossa sosiaalisesti motivoitunut järkeily on tutkimuskohteena tunnettu, on nyt herätty keskustelemaan siitä, kuinka voimakas vasemmistolaisten yliedustus on vääristänyt oman alan tutkimusta. Se, että ilmiöön ei ole aiemmin kiinnitetty huomiota, osoittaa, että miten paljon helpompi on löytää vikoja toisista kuin itsestään.

Tietenkin vastaavaa esiintyy myös monilla tieteenaloilla, mutta ongelmaa ei yleisesti tunnisteta tai siitä ei välitetä, koska uskotaan omaan oikeamielisyyteen. Yleisesti ottaen riskiä tieteen korruptoitumisesta ideologisesti motivoituneen järkeilyn kautta voidaan epäillä erityisesti siellä, missä tiede on lähellä politiikkaa, tieteen tekijät ovat selvästi politisoituneita ja tutkimuskohteisiin liittyy paljon tulkinnanvaraisuutta.

Kuitenkaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla ideologialla ei ole oleellista merkitystä sen kanssa, mitä tiedämme kasvihuonekaasujen läpäisevyydestä sähkömagneettisen säteilyn eri aallonpituuksilla. Tällaisen luotettavasti havaitun lämmittävän perustekijän takia ilmaston lämpenemistä ilmaperän hiilidioksidipitoisuuden kasvaessa voi pitää varsin todennäköisenä, vaikka ilmaston mallintamisen vaikeus tuokin arvioihin epävarmuutta ja tulkinnanvaraisuutta.

Tarkoitus ei ole kannustaa hylkäämään kaikkia epämiellyttäviä tieteellisiä tuloksia perustellen sillä, että ne olisivat motivoituneen järkeilyn tulosta, mutta on hyvä tiedostaa, että tarve sosiaaliseen hyväksyntään ja tiedeyhteisöissä dominoivat sosiaaliset maailmankuvat vaikuttavat myös tieteelliseen ajatteluun.

Vaativampaa kuin epäillä toisia motivoituneesta järkeilystä, on kuitenkin arvioida ilmiötä omalla kohdalla eli arvioida millaista sosiaalista maailmankuvaa omassa lähipiirissä esiintyy, ja miten se mahdollisesti vaikuttaa omaan ajatteluun.

Lisäksi ideologisesti motivoituneen järkeilyn näkeminen pelkästään ideologisissa kysymyksissä eri mieltä olevien piirteenä ja heidän ajattelunsa perustana on valikoivaa näkemistä, joka on ominaista juuri ideologisesti motivoituneelle järkeilylle. Tämä on kuitenkin taipumuksena hyvin inhimillinen.

Lue lisää...


30.11.2015

Uskonnot eivät ole samasta muotista


Uskonnoista esitetään usein kahta varsin epäuskottavaa käsitystä. Ensimmäinen näistä on, että uskonnot oletetaan pohjimmiltaan samanlaisiksi ja toinen, että uskonnoilla oletetaan olevan samanlainen kehityskulku.

Ensiksi on hyvä lähteä hahmottelemaan, mitä uskonnon käsitteellä oikein tarkoitetaan. Kysymys on vaikeampi kuin voisi äkkiseltään luulla. On selvä, että uskonnoissa on nähtävissä jotakin yhteistä, koska ne luokitellaan yhteisen, uskonnoksi nimetyn käsitteen alle.

Eräs sopiva määritelmä uskonnoille voisi olla, että uskonnoissa on kyse kulttuurisista ilmiöistä, joihin kuuluvat usko yliluonnollisiin toimijoihin ja sen ympärille rakentuvat rituaalit.

On helppo huomata, että uskonnot eivät ole täysin muusta ihmismielen toiminnasta erillisiä ilmiöitä, vaan uskonnolle tyypillisiä piirteitä esiintyy myös muissa asiayhteyksissä.

Paljon yhteistä uskontojen kanssa jakavat ainakin poliittiset ideologiat. Poliittiset ideologiat synnyttävät kannattajissaan ryhmäidentiteetin kuten uskonnotkin. Omalta ryhmältä saatavaa hyväksyntää suojatakseen niin uskonnollisen kuin poliittisenkin vakaumuksen omaavat ihmiset etsivät perusteita olla huomioimatta informaatiota, joka ei sovi oman ryhmän näkemyksiin. Lisäksi niin uskonnollisten kuin poliittisten suuntausten kannattajilla on taipumus nähdä oma viiteryhmänsä moraalisesti ylivertaisena kilpailevia järjestelmiä kannattajiin nähden. Poliittinen erimielisyys voi uskonnollisen erimielisyyden tavoin johtaa jopa ryhmien väliseen sodankäyntiin, kuten kävi esimerkiksi Suomen kansalaissodan tapauksessa.

Kaikkien uskontojen pitäminen samanlaisina on yhtä järjetöntä kuin kaikkien poliittisten ideologioiden pitäminen samanlaisina. Samoin kuin on järjetöntä pitää esimerkiksi sosialismia ja libertarismia samanlaisina, on järjetöntä pitää esimerkiksi jainalaisuutta ja islamia samanlaisina.

Jainalaisuus tunnetaan rauhanomaisuudestaan ja siitä, että sen kannattajat ovat kasvissyöjiä, koska uskonto ei salli eläintenkään tappamista.

Islam taas levittäytyi väkivallan avulla jo profeetta Muhammadin aikaan, ja tuolloin sen nimissä tehtiin vastaavia julmuuksia kuin Islamilaisen valtion (Isis) nimissä nykyään. Kuitenkin suuri enemmistö muslimeista edustaa nykyään maltillisempaa tulkintaa kuin uskonnon alkuaikojen mallia haikailevat salafi-jihadistit, joita esimerkiksi Islamilainen valtio ja Boko Haram edustavat.

Bahailaisuus puolestaan on islamista muodostunut uskonto, joka ei ole perinyt islamin militanttia luonnetta. Bahailaisuuden leviämistä kuitenkin vaikeuttaa, että sen kannattajat ovat muslimimaissa vainojen kohteena.

Kun lähdetään tarkastelemaan uskontojen kehityskulkua, on hyvä huomata, että uskonnot ovat osa kulttuuria. Tapaa, jolla kulttuuri muuttuu, kutsutaan kulttuurievoluutioksi, mikä on rinnastus biologiseen evoluutioon.

Kulttuuri elää ja muuntuu ympäristönsä kanssa vaikuttavien ihmisten mielissä. Voidaan ajatella, että kulttuuri kehittyy ihmisten elinympäristön, ihmisluonnon asettamien reunaehtojen ja pitkälti satunnaisesti esiintyvien kulttuuristen innovaatioiden seurauksena. Osana kulttuuria kehittyvät myös uskonnot.

On kuitenkin syytä huomioida, että kehittymisellä ei tarkoiteta vain sellaista muutosta, joka muuttaisi uskontoa tai muuta kulttuuria suuntaan, jota pidämme hyvänä. Kyse voi siis voi olla normatiivisessa mielessä taantumisesta.

Biologisen evoluution kohdalla on esitetty, että muutokset eivät tapahdu tasaisesti vaan noudattavat ns. jaksottaisen tasapainon mallia eli punktualismia. Tässä mallissa eliöiden muutokset tapahtuvat suurelta osin suhteellisen lyhyillä aikaväleillä, joiden ulkopuolella muutokset ovat suhteellisen vähäisiä. Nopeiden muutosten katsotaan yhdistyvän erityisesti lajiutumiseen.

Punktualismin avulla on koetettu ymmärtää myös kulttuurievoluutiota, ja se näyttäisi kuvaavan varsin hyvin uskontojen syntymistä. Tällöin uuden uskonnon voi katsoa vastaavan uutta biologista lajia.

Jos ajatellaan uutta uskontoa uutena lajina uskontojen evoluutiossa, on vaikea perustella, miksi uskonnot noudattaisivat aina samaa kehityskulkua. Pikemminkin uuden uskonnon voi olettaa perivän joukon ominaisuuksia edeltäjältään tai edeltäjiltään. Lisäksi uskontojen voi olettaa kehittyvän vallitsevien olosuhteiden ohjaamina eikä kaikkialla saman ajattoman kaavan mukaan.

Kun esitetään väitteitä säännönmukaisuudesta uskontojen tai jonkun muun ilmiön taustalla, olisi syytä esittää myös uskottava kausaalinen mekanismi, joka voisi aiheuttaa tämän säännönmukaisuuden. Väitteitä samankaltaisuudesta ei voi perustaa pelkästään siihen, että kyseiset sosiaaliset ilmiöt luokitellaan uskonnoiksi.

Tietenkin vielä tärkeämpää olisi osoittaa, että yleistys on pätevä eli esitetty säännönmukaisuus on myös olemassa. Muuten väitteillä ei ole mitään pohjaa.

Lue lisää...


20.10.2015

Putinin uudet trollit


Suomalaisessa mediassa – niin ammattimaisessa kuin sosiaalisessakin – kohistaan, kuinka Venäjän trollit hallitsevat suomalaista sosiaalisen median kenttää. Tämä on varsin voimakas väite, ja siksi se ansaitsee lähemmän tarkastelun.

Kun Neuvostoliitto hajosi, venäläiset menettivät sen suurvalta-aseman, joka heillä oli ollut Neuvostoliiton ja sitä edeltäneen Venäjän keisarikunnan aikana. Tätä nöyryytystä venäläiset eivät kuitenkaan ole oikein sulattaneet vaan ovat ryhtyneet toimiin menneen suurvalta-aseman palauttamiseksi.

Osana näitä toimia Venäjä kaappasi maaliskuussa 2014 Krimin Ukrainalta ja alkoi organisoida separatistijoukkoja Itä-Ukrainaan, minkä seurauksena länsimaat määräsivät sille pakotteita. Monet suomalaiset olivat tuolloin toiveikkaita, että pakotteiden tuottamat talousongelmat johtaisi Putinin hallinnon suosion vähentymiseen ja sitä kautta sen syrjäytymiseen.

Itse ajattelin, että vaikutus olisi todennäköisesti juuri päinvastainen. Ensimmäinen syy tähän on että resurssien niukkuudella on taipumus lisätä kielteistä suhtautumista ulkoryhmiin eli muukalaisiin, mistä kirjoitin aiemmin. Tätä kautta köyhtyminen saattaisi siis paradoksaalisesti kasvattaa vieraisiin valtioihin kohdistuvan aggressiopolitiikan suosiota.

Lisäksi länsimaiden on vaikea saada perusteltua asetettuja sanktioita tavallisille venäläisille, minkä takia ne nähdään helposti vääryytenä ja vihamielisyytenä. Ulkoryhmän suunnasta koettu uhka puolestaan vähentää ryhmän sisäistä valtakamppailua ja vahvistaa ryhmän sisäistä koheesiota. Kansa ryhmittyy johtajiensa taakse ulkoista uhkatekijää vastaan.

Tämän lisäksi mukaan astuu epävirallinen sosiaalinen kontrolli. Länsimaiden näkemyksiä myötäilevät ja jopa neutraalisti ajattelevia aletaan konfliktitilanteen takia nähdä yhteisen veneen keikuttajina ja uhkana venäläiselle yhteiskunnalle. Nekin, jotka olivat aiemmin myötäilleet länsimaisia arvoja ja näkemyksiä, muuttavat näkemyksiään hallinnolle myönteisemmiksi, jotta eivät joutuisi kohtaamaan sosiaalisia sanktioita.

Ihmiset eivät katso hyvällä yhteisöjensä jäseniä, joiden katsotaan olevan uhka yhteisön järjestykselle, vaan tällaisiin jäseniin kohdistetaan erilaisia epävirallisia sosiaalisia sanktioita. Norminrikkojien kaverit saattavat kaikota, työtoverit lakata tervehtimästä ja työpaikkakin saattaa mennä. Sosiaalinen eristämisellä eli ostrakismilla on taipumus satuttaa kohdettaan todella paljon, mikä tekee sen pelosta merkittävän mielipiteiden muovaajan.

Ei ole varmuutta, ovatko kausaaliset mekanismit edellä kuvatun kaltaisia, mutta asenteet näyttävät muuttuneen niitä vastaavasti. Esimerkiksi riippumattoman yhdysvaltalaisen ajatuspaja Pew Research Centerin viimekeväisen kyselyn mukaan Vladimir Putinin hallinnon suosio on Krimin tapahtumien jälkeen kasvanut ja kansalaisten suhtautuminen länsimaihin on muuttunut aiempaa negatiivisemmaksi. Kannatuksen muutosten lisäksi kyselyistä voidaan havaita, että myös toteutetun politiikan kannatustasot ovat varsin korkeita.

Monet suomalaiset tuntuvat kuitenkin ajattelevan, että venäläiset ajattelevat kuin länsimaalaiset, mutta he ovat erehtyneet tietämättömyyttään valitsemaan pahan johtajan. Kuitenkin kasvava kannatus kertoo jostakin aivan muusta.

Palataanpa kuitenkin takaisin Suomeen ja Venäjän trolleihin. Kyseessä on varsin huikea salaliittoteoria, mutta onko sille näyttöä?

Yle siteerasi vuosi sitten trolliuutisoinnin taustalla olevaa tutkija Saara Jantusta, joka sanoi, että Venäjän valtion osuudesta trollailuun ei ole todisteita, mutta verkkohäiriköiden viestien sisältö tukee Venäjän informaatioagendaa. Tämä lausunto viittaa, että varsin kevyin eväin ollaan trolliteorioiden kanssa liikkeellä.

Salaliittoteorioiden suhteen kannattaa muutenkin olla äärimmäisen kriittinen. Ihmisillä näyttää nimittäin olevan sisäsyntyinen taipumus nähdä säännönmukaisuutta tai järjestäytynyttä toimintaa siellä, missä sitä ei ole. Tämä taipumus johtaa mitä erilaisimpiin salaliittoteorioihin, joista tarttuvimmat voivat levitä sosiaalisen median kaudella hyvinkin laajalle.

Kuitenkin tiedotusvälineet kertovat kuinka Venäjän trollit Venäjä-myönteisyyden lisäksi vastustavat esimerkiksi maahanmuuttoa, homojen oikeuksia, Euroopan unionia ja Natoa (1, 2). Jos tämä on totta, niin kyllähän sitten täytyy olla kyseessä Putinin trolliarmeija. Kenellä nyt muuten tällaisia mielipiteitä olisi?

Tai sitten todellisuus on hieman tylsempi kuin trolliteoreetikot olettavat. Nimittäin mainitut Venäjä-trollien tunnusmerkit edustavat konservatiivisia, perinteisiin nojaavia arvoja, joille on oma vankka kannattajakuntansa myös Suomessa. Ne eivät ole mitenkään erityinen venäläinen juttu, vaan tosiasiassa muu maailma on huomattavan konservatiivinen länsimaihin verrattuna.

On myös varsin heikko stereotypia olettaa konservatiivisia arvoja kannattavien olevan Venäjä-myönteisiä. Esimerkiksi Suomen kansanedustajista konservatiivisimpia arvoja edustavien perussuomalaisten kansanedustajia enemmän Venäjää uhkana pitävät Ylen vaalikoneen mukaan ainoastaan kokoomuslaiset kansanedustajat.

Ihminen ajattelee helposti olevansa moraalisesti ylivertainen eikä ymmärrä, että jotkut muut näkevät asiat hieman eri näkökulmasta ja eri asioita painottaen. Kuitenkin nämä toisetkin ovat ihan yhtä varmoja omasta moraalisesta ylivertaisuudestaan.

Otetaanpa esimerkiksi humanitaarinen maahanmuutto. Osa ihmisistä painottaa suhtautumisessaan sääliä ja on valmis ottamaan varauksetta vastaan ihmisiä huonoista oloista. Jotkut muut taas näkevät tulijat ensisijaisesti uhkana taloudelle tai turvallisuudelle. Kuitenkin osa ihmisistä ajattelee niin mustavalkoisesti, että eivät kykene ymmärtämään toisin ajattelevien ihmisten perusteluita. Siksi he saattavat nähdä poikkeavien arvojen edustavan tarkoituksellista pahuutta.

Tämän pohjalta voidaan ymmärtää, että Venäjällä länsimaat nähdään helposti pahan valtakuntina erilaisten arvojen takia, ja sama pätee myös toisinpäin.

Ehkä kyvyttömyys ymmärtää suomalaisten konservatiivien arvoja on saanut vastakkaista näkökantaa edustavista salaliittohörhöilyyn taipuvaisimmat kuvittelemaan, että näiden mielipiteiden taustalla on Venäjän suuri saatana, Vladimir Putin. Eihän sitä pieni ihminen pienessä ideologisessa kuplassaan voi muuten ymmärtää, että jotkut vastustavat Nato-jäsenyyttä, Euroopan unionia, homojen adoptio-oikeutta tai humanitaarista maahanmuuttoa.

Suomalaisten pelko Venäjää kohtaan on ymmärrettävää, koska Suomi on pieni sotilaallisesti liittoutumaton maa sen naapurissa ja Venäjä harjoittaa imperialistista laajentumispolitiikkaa. Tämän viholliskuvan ja sen synnyttämän pelon takia kuvitelma venäläisten trolleista on saanut aikaiseksi tilanteen, jota voidaan nimittää moraaliseksi paniikiksi.

Nähtävissä on, että Venäjän trolleiksi leimattuja ihmisiin, jotka siis kuvataan tiedotusvälineissä uhkana suomalaisuudelle (1, 2, 3), kohdistetaan myös sosiaalisia sanktioita ja heitä eristetään sosiaalisesti. Tilanne on siis vähän sama kuin Venäjän länsimaille myönteisillä kansalaisilla, mutta uhka ei tule Putiniin vaan trollipelkoon hurahtaneilta ihmisiltä.

Uutisten haastatteluista, kommenttiosioista ja blogeista voi havaita, kuinka ihmiset ovat hämmentyneitä, että heitä leimataan mielipiteidensä takia Venäjän trolleiksi, vaikka he eivät edes puolusta Venäjää. Melkein kuka tahansa voidaan leimata Venäjän trolliksi, sillä pelkästään Nato-jäsenyyden vastustajiin kuuluu enemmän kuin puolet suomalaisista aikuisista.

Olennaista ei ole, toimiiko kaiken sosiaalisen median puhetulvan keskellä joku venäläisten värväämä mielipidevaikuttaja tai joitakin sellaisia. Merkittävämpi asia on tämä makaaberi mediailmiö, joka on saanut tavalliset ihmiset hyökkäämään toisiaan vastaan.

Kun tiedotusvälineissä levitellään ideologisesti värittyneitä salaliittoteorioita, kyse on myös tiedotusvälineiden uskottavuudesta. Mikä enää erottaa suuria mediayhtiöitä ns. vaihtoehtomediasta?

Kun tiedotusvälineet ovat muuttuneet tiedonvälittäjistä toimittajien ideologista maailmankuvaa tosiasioista välittämättä levittäviksi tiedostusvälineiksi, niin onko ihme, että suomalaisten luottamus niitä kohtaan on erittäin vähäistä? Onko myöskään ihme, että esimerkiksi Sanoma Oyj on viidessä vuodessa menettänyt lähes neljä viidesosaa markkina-arvostaan? Tätä sopisi mediatalojenkin pohtia.

Lue lisää...


30.9.2015

Etniset konfliktit meillä ja muualla



Islamilaisissa maissa kuohuu. Ihmiset ovat jakautuneet pitkälti syntyperän pohjalta määrittyviin ryhmiin, jotka kamppailevat vallasta ja resursseista. Uskonnollinen ryhmä uskonnollista ryhmää vastaan, klaani klaania vastaan ja heimo heimoa vastaan. Pääosin syntyperään pohjautuvaan jakoon perustuvien ryhmien lisäksi maininnan ansaitsee uskonnollis-poliittiseen ideologiaan toimintansa pohjaava järjestö nimeltään Islamilainen valtio, joka tunnetaan myös nimellä Isis.

Pelko ja kurjuus konfliktimaissa ovat saaneet yhä useamman ihmisen etsimään parempaa elämää muualta. Useat saapuvat pohjoiseurooppalaisiin, luterilaisen kulttuuriperinnön maihin, joille on tyypillistä korkea elintaso, kattava sosiaaliturva ja suopea suhtautuminen muukalaisiin. Yleisesti ottaen suopea suhtautuminen muukalaisiin on yhteydessä korkeaan luottamukseen ihmisten välillä, joka on myös ominaista kyseisille maille.

Suomeenkin kohdistuu nyt massiivinen turvapaikanhakijoiden ryntäys. Sen suuruutta pitkällä aikavälillä on vaikea vielä arvioida, mutta kyse on vähintään kymmenien tuhansien tulijoiden vuositahdista. Pelkästään viime viikolla saapui lähes 4 000 turvapaikanhakijaa, mikä tarkoittaisi tasaisella tahdilla n. 200 000 turvapaikanhakijaa vuodessa. Enimmillään kyse voi siis olla todella suurista määristä, kun suhteutetaan vaikka syntyvyyteen, joka on Suomessa n. 60 000 henkilöä vuodessa.

Mitä tulee etnisluonteisiin ja ideologisiin konflikteihin, maailma ei kuitenkaan jakaudu mustavalkoisesti sellaisiin alueisiin, joilla niitä esiintyy ja sellaisiin, joilla niitä ei esiinny. Etnistä vihanpitoa esiintyy enemmän tai vähemmän kaikkialla, missä ihmiset jakautuvat perusteella eri etnisiin ryhmiin esimerkiksi uskonnon, heimon, klaanin tai kielen mukaan. Jos vihanpitoa ei saada aikaiseksi syntyperän perusteella, sellainen voidaan kehittää myös ideologisten erojen pohjalta.

Sosiaalipsykologi Musafer Sherif ryhmineen tutki tätä ilmiötä Yhdysvaltain Oklahomassa sijaitsevassa Robbers Caven osavaltiopuistossa järjestetyssä sosiaalisessa kokeessa. Tähän kuuluisaksi tulleeseen kokeeseen osallistui 22 11–12-vuotiasta taustoiltaan normaalia poikaa, jotka jaettiin leiriä varten kahteen ryhmään. Ensin nämä ryhmät viettivät aikaa erillään toisistaan tietämättä, jolloin molemmille ryhmille kehittyi oma sosiaalinen normistonsa ja hierarkiansa. Tämän jälkeen ryhmien annettiin kohdata toisensa, ja niiden välille järjestettiin erilaisia kilpailuja, kuten köydenvetoa.

Kilpailemisen myötä ryhmien sisäinen solidaarisuus vahvistui, mutta ryhmien välille kehittyi vihamielinen suhde. Toisesta ryhmästä muodostettiin negatiivisia stereotypioita, ja oma ryhmä nähtiin moraalisesti ylivertaisena. Aluksi konflikti näkyi esimerkiksi pilkkaamisena, mutta lopulta vihamielisyys kärjistyi niin, että ryhmät tekivät muun muassa hyökkäyksiä toistensa majoituspaikkoihin. Tilanne alkoi muistuttaa heimosodankäyntiä, ja tutkijat joutuivat huolehtimaan, että ryhmät eivät käy fyysisesti toistensa kimppuun. Konflikti saatiin lievitettyä vasta, kun ryhmille järjestettiin tehtäviä, joissa ne joutuivat tekemään yhteistyötä tavalla, joka hyödytti molempia ryhmiä.

Libanonissa vastaavassa koejärjestelyssä (Diab, 1970) koe jouduttiin keskeyttämään, kun konflikti kärjistyi niin pahaksi, että toisen ryhmän jäsenet uhkasivat kilpailevan ryhmän jäseniä puukoilla.

Nämä kokeilut valaisevat etnisten konfliktien ja etnisen vihanpidon luonnetta. Etnistä vihaa yritetään usein ymmärtää rodun käsitteen kautta rasismina, mutta kokeilut osoittavat, että vastaava vastakkainasettelu syntyy myös silloin, kun ryhmien jäsenillä ei ole taustalla rodullista tai muutakaan syntyperäistä yhdistävää tekijää. Kyse on ryhmäidentiteetistä ja jaosta sisäryhmään, jonka sisällä tehdään yhteistyötä yhteisten normien ohjaamina, ja ulkoryhmiin, joita vastaan kilpaillaan.

Sherifin tutkimusten pohjalta sai alkunsa realistinen konfliktiteoria, jolla pyritään selittämään ryhmäkonfliktien esiintymistä. Realistisen konfliktiteorian mukaan kielteistä asennoitumista ulkoryhmää kohtaan syntyy, kun sisäryhmän jäsenet kokevat, että he kilpailevat samoista rajallisista resursseista ulkoryhmän jäsenten kanssa. Kyse voi olla esimerkiksi rahasta, työpaikoista, pariutumiskumppaneista tai sosiaalisesta statuksesta. Realistinen konfliktiteoria on osoittautunut selitysvoimaiseksi esimerkiksi sen suhteen, että köyhyys niin yksilötasolla kuin maatasolla yhdistyy tilastollisesti kielteiseen suhtautumiseen vieraisiin etnisiin ryhmiin.

Kuitenkin on kyseenalaista, aiheuttaako kielteistä suhtautumista juuri tietoisuus resurssikilpailusta vai joku muu vastaavaan tilanteeseen yhdistyvä tekijä tai joukko tällaisia tekijöitä. Evoluutiopsykologi Mark Van Vugt kollegoineen on esittänyt varsin vakuuttavaa näyttöä sen puolesta, että taipumus kielteiseen suhtautumiseen ulkoryhmiin on sisäsyntyinen taipumus, joka on sopeuma ryhmien väliseen kamppailuun rajallisista resursseista pitkälti miesten toteuttaman sodankäynnin keinoin. Evoluution tuottamien käyttäytymiseen liittyvien sopeumien aktivoituminen ei edellytä tietoisuutta käyttäytymisen syistä, vaan riittää, että käyttäytyminen on ihmisen evoluutioympäristössä aktivoitunut tarkoituksenmukaisissa tilanteissa. Sen laukaisevat tekijät voivat siis hyvin olla tiedostamattomia.

Palataanpa takaisin turvapaikkakriisiin ja Suomen tilanteeseen. Kuten yleisesti tiedetään, Suomen hallitus ei hikoile pelkästään suurten turvapaikanhakijamäärien käsittelyn vaan myös nopean velkaantumisen ja talousongelmien kanssa. Tavalliset kansalaiset joutuvat talouskriisissä kohtaamaan esimerkiksi työttömyyttä, sosiaaliturvan leikkauksia ja työehtojen heikennyksiä.

Realistisen konfliktiteorian pohjalta voi olettaa, että talouskriisi yhdistettynä turvapaikanhakijoiden suureen määrään on hankala yhdistelmä, koska talouskriisi aiheuttaa ihmisille huono-osaisuutta ja pulaa resursseista. Hieman vastaava tilanne oli 90-luvun laman aikana, kun Suomeen saapui samaan aikaan somalialaisia turvapaikanhakijoita. Tuolloin paljon julkisuutta sai Skinhead-nuorten maahanmuuttajavastainen väkivalta. Uudempana esimerkkinä ovat Suomen köyhimpiin kuntiin kuuluvassa Lieksassa esiintyneet rikokset maahanmuuttajia vastaan tämän vuosikymmenen aikana.

Myös itse turvapaikanhakijoiden aiheuttamat kustannukset ovat merkityksellisiä, kun tarkastellaan käytettävissä olevia resursseja, joiden niukkuuden voi puolestaan olettaa heikentävän etnisiä suhteita.

Maahanmuuttoviraston tietojen mukaan laskettuna 30 000 turvapaikanhakijan kulut olisivat vuodessa 470 miljoonaa euroa eli hieman alle 16 000 euroa henkilöä kohti. Sosiaali- ja terveysministeriö arvioi, että nyt turvapaikan perässä muuttaneet aiheuttavat maahan jäädessään henkilöä kohti n. 13 200 euron keskimääräiset vuosittaiset kustannukset. Suuruusluokka vaikuttaa uskottavalta, koska suurin osa turvapaikanhakijoista tulee Irakista tai Somaliasta, joista saapuneiden työllistyminen on aiempien kokemusten perusteella Suomessa heikkoa, ja se suuntautuu usein matalapalkkaisiin tehtäviin, joista ei kerry paljon verotuottoja. Kyse saattaa siis tulijoiden määrästä riippuen olla jopa miljardiluokan vuosikustannuksista.

Turvapaikan takia muuttaneiden ja myöhempien perheenyhdistämisten takia tulevien voidaan siis olettaa lisäävän merkittävästi tarvetta valtion budjettileikkauksiin tai veronkorotuksiin ja lisääntyneen niukkuuden kautta heikentävän suomalaisten suhtautumista maahanmuuttajiin. Tilanne voi johtaa vakaviin ongelmiin, sillä Suomessa suhtaudutaan World Values Surveyn kyselytilastojen mukaan muukalaisiin lähtökohtaisesti negatiivisemmin kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa, vaikka suhtautuminen onkin myönteisempää kuin tutkituissa maissa keskimäärin. Ensimmäiset iskut turvapaikanhakijoita vastaan on nyt jo nähty.

Hankala tilanne vaatii malttia. Etnisten yhteenottojen, jotka myös ovat suurelta osin turvapaikanhakijoita liikkeelle ajaneen kurjuuden ja turvattomuuden taustalla, voi olettaa aiheuttavan merkittävää haittaa Suomessakin, jos ne pääsevät yleistymään. Ei myöskään vaikuta hyvältä toimintamallilta, että Lieksan kaltaiset kriisikunnat asuttavat maahanmuuttajia parantaakseen talouttaan valtion tukirahoilla. Eniten etnisiä yhteenottoja kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä kun voi olettaa syntyvän siellä, missä kantaväestön elinolot ovat heikoimmat ja esimerkiksi työttömyys korkeinta. Tämän voi ajatella ennusteena, jonka osuvuutta sijoituskuntien suhteen voi sitten tarkastella joskus tulevaisuudessa.

Lue lisää...


28.8.2015

Miksi geenimuuntelu pelottaa?



Hyvä periaate ravinnon suhteen on, että ei kannata laittaa suuhunsa sellaista, jota ei tiedä vaarattomasti – ei ainakaan silloin, jos on muita vaihtoehtoja. Ehkä tämä on syy sille, että monet ihmiset eivät ole valmiita hyväksymään geenimuuntelulla tuotettua ruokaa.

Tiede tarjoaa luotettavinta tietoa

Mitä kautta geenimuuntelun turvallisuudesta saisi luotettavinta tietoa? Vastaus tähän on sama kuin käytännössä minkä tahansa muun kysymyksen kohdalla: tieteen ja laadukkaiden tutkimusten kautta. Tällaista tutkimusta tekevät aihealueeseen perehtyneet tutkijat, ja sen laatua pyritään valvomaan julkaisua edeltävän vertaisarvioinnin kautta. Yksittäisiä tutkimuksia vielä luotettavampia ovat kokoomatutkimukset, esimerkiksi meta-analyysit, joissa yhdistetään useiden valintakriteerit täyttävien tutkimusten tuloksia.

Tämä pätee, vaikka tiedekään ei ole erehtymätöntä, ja esimerkiksi tutkijoiden keskuudessa esiintyvät poliittiset ideologiat tai tiedeyhteisön ulkopuolelta tuleva epävirallinen sosiaalinen kontrolli saattavat vääristää sen tuloksia. Kuitenkin tutkijoiden perehtyneisyys ja tietämyksen mahdollisimman tehokkaaseen hankkimiseen kehitetty tieteellinen menetelmä tekevät tieteestä parhaan tietämyksen lähteen.

Laaja tutkimusnäyttö viittaa geenimuuntelun turvallisuuteen

Geenimuuntelun kohdalla tutkimusten antama kokonaiskuva on varsin selkeä: ongelmia turvallisuuden suhteen ei ole havaittu. Tällaista johtopäätöstä tukee laaja tutkimusaineisto, ja saman toteavat esimerkiksi maailman terveysjärjestö WHO:n tai Euroopan komission asiantuntijaryhmät. Esimerkiksi Alessandro Nicolian tutkijaryhmän vuonna 2014 julkaistussa tutkimuskatsauksessa nimeltään An overview of the last 10 years of genetically engineered crop safety research käytiin läpi 1 783 tutkimuspaperia vuodesta 2002 lokakuuhun 2012. Sen yhteenvedossa todetaan, että kyseisen ajankohdan loppuun mennessä tieteellinen tutkimus ei ole tunnistanut yhtään merkittävää vaaraa, joka olisi suoraan yhteydessä geenimuunneltujen viljelykasvien käyttöön.

Poikkeavat tulokset sopivat vaihtoehtoväen tarpeisiin

Kuitenkin aina tulee myös yksittäisiä tutkimuksia, joiden tuloksissa havaitaan virheellisesti ilmiö, jota ei oikeasti ole olemassa. Yksi mahdollinen syy tälle on tutkimuksen otoksen äärellisestä koosta johtuva satunnaisvirhe. Lisäksi tutkimusasetelmaan saattaa liittyä tuloksia vääristäviä tunnistamattomia tekijöitä tai menetelmävirheitä. Kolmas virhetekijä on tietoinen vilppi, jollaista esiintyy silloin tällöin.

Ihmisille on ominaista taipumus vahvistusharhaan eli taipumus valikoida sellaista tietoa, joka vahvistaa omia ennakkokäsityksiä sen sijaan, että niitä kyseenalaistettaisiin. Ihmisille on myös tyypillistä pyrkiä tulkitsemaan todellisuutta siten, että voi pitää kiinni näkemyksistä, joilla saa hyväksyntää omalta sosiaaliselta viiteryhmältä. Tämä tarkoittaa, että joskus asioista halutaan olla tiettyä mieltä, ja tälle ennakkoon lukkoon lyödylle kannalle halutaan vain etsiä perusteluita.

Toisinaan esiintyvien virheellisten tutkimustulosten esiintyminen ja niiden valikoiva huomioiminen mahdollistaa tutkimustietoon vetoamisen silloinkin, kun tutkimusnäyttö kokonaisuutena tosiasiassa puhuu omaa näkemystä vastaan. Muiden tutkimustulosten poikkeaminen omista näkemyksistä saatetaan selittää esimerkiksi väittämällä, että tutkijat ovat salaliitossa geenitekniikasta hyötyvien yritysten kanssa.

Séralinin tyrmätystä tutkimuksesta tuli vastustuksen kulmakivi

Geenimuuntelun vastustajat näyttävät usein vetoavan Gilles-Éric Séralinin tutkimukseen vuodelta 2012, vaikka se on laajasti tuomittu menetelmiltään kelvottomaksi ja jopa tarkoitushakuisesti harhaanjohtavaksi. Tutkimuksesta nousi tiedemaailmassa kohu, ja ihmeteltiin, kuinka se oli voitu julkaista vertaisarvioidussa Food and Chemical Toxicology -lehdessä, joka kyllä sittemmin peruutti julkaisun.

Séralinin tutkimuksessa esitettiin tuloksia, joiden mukaan geenimuunneltu maissi olisi vaarallista terveydelle. Tutkimus ja siihen liittyvät kuvat kasvaimia saaneista rotista saivat paljon huomiota tiedotusvälineissä. Tosiasiassa kuitenkin oli kyse sellaisesta rottakannasta, joka kehittää luonnostaan paljon kasvaimia, eikä koeasetelma oikeuttanut johtopäätöstä, että kyse olisi muusta kuin satunnaisesta vaihtelusta. Myöskään muissa tutkimuksissa ei ollut vastaavaa havaittu.

Vastustetaanko geenimuuntelua vai yhtiöitä?

Joillakin vastustus perustuu tosiasiassa siihen, että geenimuunneltuja lajikkeita tuottavien suuryritysten pelätään saavan liian paljon valtaa. Monsanton nimi nostetaan usein esille. Tämä ei kuitenkaan ole relevantti syy pitää itse geenimuuntelua vaarallisena. Nykyinen geenimuuntelun pelko ja siihen liittyvä ylimitoitettu byrokratia, kiellot ja koeviljelmiä tuhoavat häiriköt tekevät geenimuuntelulla tapahtuvasta jalostuksesta kallista ja vaikeaa, jolloin juuri muilla kuin suuryrityksillä ei ole siihen mahdollisuuksia. Irrationaalisin perustein luotujen esteiden poistaminen auttaisi lisäämään kilpailua ja tekisi markkinatilanteesta suotuisamman viljelijöille. Valtiovalta voisi jopa aktiivisesti edistää uusien toimijoiden tulemista markkinoille.

Jopa perinteistä jalostusta vähemmän yllättäviä sivuvaikutuksia

Geenimuuntelussa ei ole mitään, joka tekisi sillä tuotetuista kasveista olennaisesti erilaisia kuin perinteisellä jalostuksella tuotetut kasvit ovat. Niiden perimä rakentuu aivan samanlaisista perusosasista kuin muuntelemattomienkin kasvien.

Geenimuuntelun tavoin myös perinteisellä jalostuksella on mahdollista siirtää perimää kasvilajista toiseen, jos lajit risteytyvät joko suoraan tai välilajien kautta. Kuitenkin perinteisellä risteytyksellä tapahtuvassa jalostuksessa mukana siirtyy myös paljon ei-toivottavaa perimää, joten ei-toivottujen sivuvaikutusten riski on suurempi kuin geenitekniikalla tapahtuvassa täsmäjalostuksessa.

Risteyttämisen lisäksi geneettistä vaihtelua perinteisen jalostuksen tarpeeseen voidaan tuottaa mutaatioita synnyttävien kemikaalien tai säteilyn avulla. Tässäkin tapauksessa mahdollisen toivotun muutoksen lisäksi saadaan tuntematon joukko ei-toivottuja mutaatiota, joilla voi olla yllättäviä ja epätoivottavia sivuvaikutuksia.

Täsmällisyytensä takia geenimuuntelua voidaan edellä mainittujen syiden takia pitää jopa turvallisempana kuin perinteistä jalostusta.

Ei riskiä valloittajakasveista

On myös turha pelätä, että geenimuunnellut kasvit olisivat superkasveja, jotka leviäisivät luontoon ja syrjäyttäisivät siellä muita kasveja. Viljelykasveja jalostetaan tuottamaan mahdollisimman hyvin ihmisten hoidossa, eivätkä niiden ominaisuudet ole valikoituneet luonnossa selviämiseen ja leviämiseen samoin kuin villikasvien. Tilanne koskee niin geenimanipuloituja kuin perinteisestikin jalostettuja viljelykasveja.

Vain pieni määrä uutta risteytymisaltista perimää

Myöskään perimän siirtyminen villikasveihin risteytymisellä ei ole geenimuunneltuja kasveja erityisesti koskeva kysymys. Suurta määrää perinteisesti jalostettuja kasveja on viljelty pitkään suuressa osassa maapalloa ja ne ovat risteytyneet ja vaihtaneet perimää villikasvien kanssa kautta aikojen. Tätä introgressioksi kutsuttua ilmiötä esiintyy yleisesti myös villikasvilajien välillä.

Tästä syystä ei ole yllättävää, että sen pienen määrän uusia viljelykasvien geenejä, jotka geenimuuntelu on tuonut mukanaan, ei ole havaittu tuoneen negatiivisia sivuvaikutuksia toisiin lajeihin siirtymisen kautta, kun ongelmia ei ole ollut perinteistenkään lajikkeiden kanssa.

Pelot istuvat tiukassa kansalaisissa ja poliitikoissa

Geenimuunneltujen lajikkeiden viljelyä harjoitetaan maailmalla jo yleisesti, eikä merkittäviä ongelmia ole havaittu. Kuitenkin etenkin Euroopassa suhtautuminen geenimuunteluun on varsin pelokasta, ja sama tilanne on Suomessakin. Tällainen tieteellisen tiedon ohittaminen geenimuunteluasiassa tuo mieleen Yhdysvalloissa suositun kreationismin, jolle täällä on tapana naureskella.

Tavallisten kansalaisten lisäksi myös poliitikot valtakunnan poliittista eliittiä myöten pelkäävät geenimuuntelua. Nimittäin Ylen eduskuntavaalien 2015 vaalikoneen datan mukaan 76 % kysymykseen vastanneista valituista kansanedustajista oli täysin tai jokseenkin eri mieltä väitteestä, että geenimuunneltu ruoka on turvallista ihmiselle ja ympäristölle.

Suomi katsoo menneisyyteen ja putoaa kehityksen kyydistä

Vuonna 2014 vertaisarvioidussa Plos One -julkaisussa julkaistu meta-analyysi nimeltään A Meta-Analysis of the Impacts of Genetically Modified Crops analysoi 147 tutkimusta koskien geenimuunneltua maissia, soijaa ja puuvillaa. Siinä todettiin, että keskimäärin GM-teknologian käyttöönotto on vähentänyt kemiallisten torjunta-aineiden käyttöä 37 %, kasvattanut satoja 22 % ja kasvattanut maanviljelijöiden tuottoja 68 %.

Pinta-alaan suhteutetun tuoton kasvu, torjunta-aineiden käytön vähentyminen ja vastaavat tehokkuutta lisäävät geenitekniikan vaikutukset vähentävät viljelyn aiheuttamaa luonnon kuormittumista. Lisäksi geenimuuntelulla pystytään tuottamaan myös aiempaa turvallisempia ja terveellisempiä kasvilajikkeita. Geenimuuntelusta näyttäisi siis olevan tulossa uusi vihreä vallankumous, kun aiempi tapahtui tehomaatalouden muodossa nostaen satotasot alueesta riippuen kaksin- tai kolminkertaiseksi, mikä pelasti ihmiskunnan nälänhädältä.

Tietämättömyys ja irrationaaliset pelot ovat kuitenkin pudottamassa Suomea kehityksen kelkasta – Suomea, joka näyttää sen sijaan luomustrategioineen haikailevan takaisin aikaan ennen vihreää vallankumousta.

Lue lisää...


18.8.2015

Monikulttuurisuus on köyhyys




Väittämä, jonka mukaan monikulttuurisuus on rikkaus, on Suomessa klisee, jonka on esittänyt hiljattain ainakin valtiovarainministeri Alexander Stubb. Lauseen merkitys on kuitenkin epäselvä, koska sanan rikkaus sisältö jää tässä yhteydessä arvailujen varaan. Tämän takia lauseen todenmukaisuutta on vaikea arvioida, sillä se ei paljasta muuta kuin, että sen lausuja on monikulttuurisuusideologian kannattaja. Ehkä tämä on tarkoituskin.

Kuitenkin on aiheellista kysyä, onko monikulttuurisuus niin siunauksellista, kuin monet haluavat uskoa. Jos monikulttuurisuus on rikkaus, miksi monikulttuurinen Afrikka on niin köyhä ja ihmiset pyrkivät sieltä pois? Miksi muuttoliike suuntautuu kulttuurisesti varsin homogeenisiin länsimaihin eikä niistä pois?

Järkevintä on hakea vastausta monikulttuurisuuden vaikutuksesta tutkimusnäytön kautta. Ekonomistit William Easterly ja Ross Levine (1997) tutkivat etnisen monimuotoisuuden yhteiskunnallista vaikutusta Afrikan maiden talouteen artikkelissaan Africa’s Growth Tragedy: Policies and Ethnic Divisions. Tutkijat hakivat selitystä tilanteelle, jossa esimerkiksi Afrikan bruttokansantuote henkilöä kohti ei kasvanut ollenkaan ajanjaksolla 1965–1990. He selvittivät, miten etninen monimuotoisuus vaikuttaa eri Afrikan maiden julkiseen politiikkaan ja yhteiskunnalliseen vakauteen, jotka toimivat talouskasvun pohjatekijöinä.

Tutkimuksessa käytettiin etnolingvistisen moninaisuuden muuttujaa, joka mittaa, kuinka todennäköisesti kaksi satunnaisesti valittua henkilöä kuuluvat eri etnolingvistiseen ryhmään. Tällainen muuttuja kuvannee monikulttuurisuuden käsitettä varsin hyvin siitäkin huolimatta, että se mittaa moninaisuutta vain valtion tasolla.

Tutkimuksessa havaittiin, että etnolingvistinen moninaisuus oli yhteydessä muun muassa heikkoon koulutustasoon, lisääntyneeseen korruptioon, heikkoon demokratiakehitykseen ja julkishyödykkeinä tuotettavan infrastruktuurin vähäisyyteen.

Yhteiskuntarakenteen heikentymisen lisäksi väestön etnolingvistinen moninaisuus heikensi merkittävästi myös yhteiskunnan vakautta. Etnolingvistinen moninaisuus yhdistyi merkittävästi siihen, kuinka suuri osa väestöstä oli Minorities at Risk -projektin mukaan hallinnollisten syrjintätoimien uhan kohteena. Lisäksi sellaisissa maissa, joissa oli tapahtunut kansanmurha, etnolingvistististä moninaisuutta mittaava lukema oli keskimäärin 50 % suurempi kuin muissa maissa. Myös sisällissotien suhteen havaittiin vastaava ilmiö. Lisäksi etnolingvistinen moninaisuus oli voimakkaasti yhteydessä rodullisiin jännitteisiin ja ihmisten osallistumiseen separatistisiin liikkeisiin.

Heikko julkinen politiikka ja yhteiskunnallinen epävakaus ovat huono pohja taloudelliselle kasvulle. Easterlyn ja Levinen mukaan ero väestöjen rakenteessa selittääkin osaltaan, miksi Afrikka ei ole pystynyt vastaavaan talouskasvuun kuin Itä-Aasia. Heidän arvionsa mukaan etnolingvistinen moninaisuus selittää 25–40 % Afrikan ja Itä-Aasian talouskasvujen erosta.

Tutkijat arvioivat tilastollisesti, kuinka paljon etnolingvistinen moninaisuus voi vaikuttaa talouskasvuun ja taloudellisiin saavutuksiin. Arvion mukaan maksimaalinen moninaisuus tuottaa 2,3 prosenttiyksikköä heikomman kasvun kuin täydellinen homogeenisuus. Lisäksi etnolingvistisesti täydellisen homogeeninen väestö pystyy tuottamaan 3,8-kertaisen tulotason, 2,5-kertaisen tuottavuuden ja 9,2-kertaisen pääoman työntekijää kohti, kun sitä verrataan täysin pirstoutuneeseen väestöön.

Vastaavan suuntaisia tuloksia on saatu myös useissa muissa tutkimuksissa. Näyttää kuitenkin siltä, että väestön pirstoutuminen uskontojen suhteen ei tuota vastaavia ongelmia. Kuitenkin Jose G. Montalvo ja Marta Reynal-Querol havaitsivat vuoden 2005 tutkimuksessaan Ethnic diversity and economic development, että uskontojen kohdalla samoja ongelmia tuottaa polarisoitunut tilanne, jossa suuri osa väestöstä kuuluu uskontoihin, joihin kuuluvia on lähelle puolet väestöstä. Polarisoitumisen mittaamiseen käytettävän muuttujan arvo on suurimmillaan, kun väestö jakautuu kahteen yhtä suureen ryhmään, ja se pienenee väestön homogeenisuuden tai moninaisuuden lisääntyessä.

Montalvon ja Reynal-Querolin tulosten mukaan myös sisällissodan riskiä selittää pikemminkin etnolingvistinen tai uskonnollinen polarisoituminen kuin etnolingvistinen tai uskonnollinen moninaisuus. Kuitenkin heidänkin tutkimuksensa mukaan etnolingvistisen ja uskonnollisen polarisoitumisen lisäksi myös etnolingvistinen moninaisuus on yhteydessä heikentyneeseen talouskasvuun.

Edellä kerrotut asiat saavat väitteen monikulttuurisesta rikkaudesta kyseenalaiseksi. Ainakin taloudellisessa mielessä näyttää, että monikulttuurisuus tarkoittaa pikemminkin köyhyyttä kuin rikkautta.

Lue lisää...


17.7.2015

Suomalaisnuoret eivät tunne matematiikkaa



Suomi sijoittui tämän vuoden matematiikkaolympialaisissa sijalle 82, kun osallistujamaita on 104. Sijoitus on Suomen kaikkien aikojen huonoin. Se herättää kysymyksen, miksi Suomen Pisa-menestys ei toistu näissä kilpailuissa.

Yksi luonnollinen selitys Suomen huonolle menestykselle matematiikkaolympialaisissa on Suomen pieni väkiluku. Kun maailmassa on likimain seitsemän miljardia asukasta ja 200 valtiota, valtiota kohti on keskimäärin n. 35 miljoonaa asukasta, mikä on yli kuusinkertainen määrä Suomen väkilukuun verrattuna. Mitä suuremmasta väkimäärästä maiden edustajat valitaan, sitä poikkeuksellisempia osaajia keskimäärin valikoituu. Tästä syystä suomalaisten on vaikeampi menestyä matematiikkaolympialaisissa kuin Pisa-testeissä, joissa mitataan keskimääräistä osaamista.

Kuitenkaan Suomen menestymättömyyttä ei voi laittaa täysin maan pienen väkiluvun piikkiin. Suomen edellä olivat esimerkiksi Viro (70.), Liettua (65.), Latvia (79.), Georgia (42.) ja Kroatia (15.), jotka ovat väkiluvultaan Suomea pienempiä valtioita. Useat Suomea pienemmät maat päihittävät Suomen selvästi vuodesta toiseen, joten asiaa ei voi myöskään selittää sillä, että nyt sattui ennätyksellisen huono vuosi.

Koska Suomen pieni koko ei riitä selittämään Suomen tulosten heikkoutta, tarjoan toisen selityksen. Johtuisiko suomalaisten heikko menestys mahdollisesti siitä, että Suomen kouluissa ei edes opeteta matematiikkaa? Jos lukijana koet kysymyksessä esitetyn väitteen yllättävänä, et todennäköisesti ymmärrä, mistä matematiikassa on kyse. Tämä on myös osa ongelmaa. Kouluissa on kyllä aine nimeltään matematiikka, mutta aineen sisältö ei anna paljon oikeutusta sen nimelle.

Lyhyt katsaus Suomen koululaitoksen historiaan kertoo, kuinka tällaiseen asetelmaan on päädytty. Aikanaan kansakoulussa ei opetettu matematiikkaa, vaan sen sijaan opetettiin laskentoa ja mittausoppia. Matematiikkaa alettiin opettaa vasta oppikoulussa, jonne oppilaat ovat voineet pyrkiä kansakoulun neljännen, viidennen tai kuudennen luokan jälkeen.

70-luvun puolivälissä toteutettiin peruskoulu-uudistus. Samassa yhteydessä matematiikkaa alettiin opettaa koko ikäluokalle, kun sitä oli aiemmin opetettu vain kyvykkäimmille oppilaille, jotka olivat päässeet oppikouluun. Tämä uudistus toteutettiin siitä huolimatta, että matematiikka oli ollut huomattavan vaikea aine jopa oppikouluun valikoituneille oppilaille.

Samaan aikaan toteutettiin myös toinen uudistus, jota kutsuttiin uudeksi matematiikaksi. Tahto uudistaa matematiikan opetusta syntyi Yhdysvalloissa, kun Neuvostoliiton avaruuteen ampuma Sputnik-satelliitti herätti huolta läntisten maiden teknisen kehityksen ja sitä tuottavan koulutuksen tasosta. Yhdysvalloista uudistus levisi myös muihinkin maihin kuten Suomeen. Sen sijaan, että käsiteltäisiin numeroita, uudessa matematiikassa opetus aloitettiin käsittelemällä alkioita, joukkoja ja joukko-operaatioita. Luvuilla laskeminen opetettiin vasta myöhemmin näiden oppien pohjalta.

Uuden matematiikan opettaminen ei kuitenkaan mennyt kuten oli toivottu. Yksi syy tähän oli, että opettajilla ei ollut sen opettamiseen vaadittavaa koulutusta. Tätä ongelmaa yritettiin ratkaista pikakouluttamalla opettajia, mutta tulokset jäivät usein laihoiksi, kun opettajat eivät saaneet tällaisesta koulutuksesta opettamiseen vaadittavaa syvällistä ymmärrystä. Myöskään vanhemmat eivät osanneet tukea lastensa oppimista heille tuntemattomassa aineessa. Asioiden opetusjärjestyksestä johtuen vanhempien keskuudessa levisi myös käsitys, että lapsia ei opeteta enää koulussa laskemaan, mikä herätti heissä vastustusta. Opetus- ja asennoitumisongelmien lisäksi voidaan olettaa, että uusi matematiikka oli myös suurelle osalle lapsista liian vaikeaa heidän älylliseen kehitystasoonsa suhteutettuna.

Koska uusi matematiikka osoittautui toteutuskelvottomaksi ideaksi, joukko-oppiin perustuva matematiikan alkeisopetuksesta luovuttiin Suomessa virallisesti vuonna 1983, ja vastaaviin ratkaisuihin päädyttiin myös muissakin maissa. Tällöin Suomessa palattiin käytännössä kansakoulun laskentoon ja mittausoppiin peruskouluissa ja suurelta osin myös lukioissa. Sisällön muuttumisesta huolimatta aineen nimi säilytettiin kuitenkin matematiikkana, minkä takia aineessa matematiikkaa on enää oikeastaan nimi.

Mitä matematiikka sitten oikeasti on? Yleisesti hyväksyttyä määritelmää ei ole, mutta formalistisen määritelmän mukaan matematiikka on aksiomaattisten järjestelmien tutkimusta. Matematiikassa muodostetaan ennalta määrätyistä peruslähtökohdista eli aksioomista deduktiivisen päättelyn kautta tapahtuvalla todistuksella lauseita eli todistetaan väittämiä, jotka voivat sitten toimia uusien todistusten osina.

Helsingin yliopiston matematiikan dosentti Matti Lehtinen toteaa matematiikkalehti Solmussa (2/2009), että Suomen kouluissa opetettava matematiikka ei ole siinä mielessä edes matematiikkaa, että sillä ei ole tällaista deduktiiviseen päättelyyn perustuvaa luonnetta.

Laskentoon ja mittausoppiin (geometria) perustuva koulumatematiikka on mekaanista ja siksi se on helposti äärimmäisen tylsää. Sen sijaan matemaattinen päättely vaatii pohtimista, ja asioiden oivaltaminen tuottaa onnistumisen elämyksiä. Tämä tekee opettelusta mielenkiintoista. Jos nuoren käsitys matematiikasta on muodostunut tylsän koulumatematiikan kautta, ei ole ihme, että vain harva kiinnostuu matematiikasta ja alkaa harrastaa sitä vapaa-aikanaan, mitä menestyminen matematiikkaolympialaisissa edellyttäisi. Surullista asiassa on, että nuorten kuva matematiikasta syntyy aineesta, joka ei oikeastaan edes ole matematiikkaa.

Tylsyydestään huolimatta laskennon ja mittausopin muotoisen koulumatematiikan opettaminen on perusteltua, sillä jokseenkin kaikki pystyvät omaksumaan sitä siten, että siitä on valtavasti hyötyä elämässä. Esimerkiksi rahan käyttäminen edellyttää peruslaskutoimitusten ymmärtämistä.

Toisaalta Suomeen pitäisi saada aiempaa enemmän matematiikan huippuosaajia, jotka pystyivät kehittämään esimerkiksi aiempaa tehokkaampia algoritmeja tietokoneohjelmia varten ja toisivat sitä kautta suomalaisille työtä ja hyvinvointia. Tätä varten opetusta voisi uudistaa peruskoulua tavalla, joka oikeastaan veisi loppuun epäonnistuneeksi osoittautuneen uuden matematiikan opetuksen perumisen. Uudistuksessa nykyinen koulumatematiikka säilyisi ennallaan, mutta se nimettäisiin laskennoksi. Varsinainen matematiikka voisi olla yläkoulussa alkava valinnainen aine, jolloin tilanne vastaisi sitä, että matematiikka alkoi aiemmin vasta oppikoulussa.

Toisin kuin laskentoa, matematiikkaa ei välttämättä tarvitse opettaa kaikille, vaan riittävää voi olla, että sitä opiskelisivat valinnaisesti kyvykkäimmät ja innokkaimmat, joiden joukosta matematiikan huippuosaajat ja matematiikkaa hyödyntäviin ammatteihin kouluttautuvat todennäköisimmin tulevat. Ihmisiä, joille matematiikka ei maistu, ei tarvitsisi tällöin asialla kiusata, mikä auttaisi myös nopeuttamaan opetusta. Avoin kysymys kuitenkin on, pystyisivätkö nykyistä matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa opettavat aineenopettajat opettamaan varsinaista matematiikkaa vai tarvittaisiinko pelkästään matematiikkaan keskittyneitä aineenopettajia. Joka tapauksessa jotakin pitäisi tehdä, koska suomalainen matematiikan osaaminen ei voi hyvin.

Lukijoille, joiden kohdalla heräsi kiinnostus, mitä matematiikkaa oikeasti on, tarjoan loppuun linkin Jyväskylän yliopiston Johdatus matematiikkaan -kurssin materiaaliin. Yliopistot kun ovat käytännössä ensimmäinen koulutusaste, jonka kohdalla matematiikkaa aletaan opettaa kunnolla.

http://users.jyu.fi/~antakae/opetus/materiaali/johdatus.pdf
Lue lisää...


19.6.2015

Syrjäytyminen ja syrjintä eivät selitä radikalisoitumista


MTV esittää uutisessaan, että ulkomaalaisnuorten syrjäytyminen ja syrjiminen aiheuttavat islamilaista radikalisoitumista ja sitä kautta yhteyksiä terrorismiin. Tällainen ajatus kuulostaa hyvin järkevältä, sillä syrjäytyneet ja huono-osaiset nuoret, etenkin miehet, ovat tunnetusti alttiita rikolliseen toimintaan, jollaista terrorismikin on.

Mutta onko asia oikeasti näin? Onko asialle näyttöä? Englannissa kahdesta kaupungista kerätystä väestöllisesti edustavasta muslimiotoksesta tehdyn tutkimuksen tulokset ovat varsin yllättäviä, ja ne kertovat hyvin toisenlaista tarinaa.

Radikalisoituminen yhdistyi menestymiseen ja integroitumiseen

Käytetyn logistisen regressiomallin mukaan sympatiat radikalismia kohtaan olivat yleisimpiä alle 20-vuotiailla, mutta ne yhdistyivät opiskelemiseen työttömänä tai töissä olemisen sijaan. Tuloluokista radikaalit asenteet yhdistyivät suurituloisuuteen eli yli 75 000 punnan vuosituloihin. Sen sijaan pienituloisuus eli 5 000–14 999 puntaa vuodessa tienaaminen yhdistyi keskimääräistä vähäisempään radikalisoitumiseen. Integroituminen valtaväestöön, kun sitä mitataan englannilla kotikielenä, lisäsi myös radikaaleja asenteita, ja vastaavasti kodin vieraskielisyys vähensi niitä. Lisäksi huono terveys oman arvion perusteella mitattuna oli yhteydessä keskimääräistä vähäisempään radikalisoitumiseen.

Sen sijaan ahdistuksen tai masennuksen oireet eivät olleet yhteydessä radikalisoitumiseen ja sama koski koettua syrjintää. Tutkimuksen antama kokonaiskuva oli, että radikalismi ei yhdistynyt syrjäytymiseen ja syrjittynä olemiseen vaan ennemminkin menestymiseen ja yhteiskuntaan sopeutumiseen.

Radikalisoitumisen syyt moninaisia ja huonosti tunnettuja

Edellä kerrottu on vain yksittäinen tutkimus, mutta se tuo hyvin esille, miksi islamilaisen radikalismin torjuminen vaikeampaa kuin äkkiseltään voisi kuvitella. Nimittäin tutkimusten antama kokonaiskuva islamilaisesta radikalisoitumisesta on, että siihen ei ole olemassa yksittäisiä suuria syitä, vaan kyse on monimutkaisesta prosessista, joka tunnetaan huonosti. Tämä käy esille esimerkiksi europarlamentin ja Yhdysvaltain rauhantutkimusinstituutin yhteenvedoista. Tutkimuksissa on löydetty tilastollisesti merkittäviä radikalisoitumiseen yhdistyviä tekijöitä, jotka kuitenkin selittävät vain hyvin pienen osan ilmiöstä.

Merkittävien selitysten puuttuminen tekee torjumisesta vaikeaa

Jotta radikalisoitumisen torjuntaan tähtäävien toimien voisi olettaa toimivan, pitäisi ensin pystyä selvittämään radikalisoitumiseen johtavat syyt, ja puuttua sitten niihin. Koska radikalisoitumiselle ei ole löydetty selitysvoimaltaan merkittäviä syitä, on myös torjuntakeinojen tehokkuus erittäin kyseenalainen.

Jos päättäjät eivät edes vaivaudu tutustumaan empiiriseen tutkimusnäyttöön, vaan tyytyvät luottamaan loogisesti järkevältä kuulostaviin uskomuksiin, joiden puolesta ei ole näyttöä tai näyttö on jopa päinvastaista kuin uskotaan, niin ennuste toimien tehokkuudelle on vielä heikompi. Jos joku väittää, että islamilaisen radikalisoitumisen syy on syrjinnässä tai syrjäytymisessä, hän samalla paljastaa, että ei ole perehtynyt asiaan.

Syrjinnän ja syrjäytymisen vähentämiseen tähtääviä toimia voidaan kuitenkin perustella esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion lisäämisellä, rikollisuuden vähentämisellä, taloudellisen kilpailukyvyn parantamisella tai ihmisten hyvinvoinnilla, mutta apua uskonnollisen radikalisoitumisen torjumisessa siltä tuskin voi odottaa. Aiemmin mainittu tutkimus viittaa, että vaikutus saattaa olla jopa päinvastainen.

Ideologisten radikaalien motiivit eri tyyppiä kuin tavallisten rikollisten

Miksi sitten syrjäytyminen ei selitä islamilaista radikalisoitumista, vaikka se selittää tavallista rikollisuutta? Yksi mahdollinen selitys on näiden käytösmallien suhde yhteiskuntaan. Tavallisessa rikollisuudessa on kyse antisosiaalisesta käytöksestä, jossa yksilö tyydyttää itsekkäästi rikollisilla toimilla omia tarpeitaan ja halujaan siitä huolimatta, että tietää toimiensa aiheuttavan haittaa muulle yhteiskunnalle.

Radikaalissa islamismissa sen sijaan näyttäisi olevan kyse ideologisesta visiosta, kuinka ihanneyhteiskunnan tulisi toimia ja kuinka yhteiskunnan tulisi alistua palvelemaan Allahia. Islamilainen radikalismi voidaan siis nähdä yksilöiden taisteluna utopistisen yhteiskuntaihanteen puolesta. Tällaista käyttäytymismallia voi pitää prososiaalisena itsensä alttiiksi panemisena idealisoidun uskonnollisen yhteiskuntamallin puolesta, mikä voi selittää, miksi riskitekijät ovat erilaisia kuin antisosiaalisesti motivoituneen rikollisuuden kohdalla.

Eroa antisosiaalisen taparikollisuuden ja poliittisesti motivoituneen terrorismin välillä voi olla vaikea hahmottaa, koska molemmissa on laillisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta katsottuna kyse rikollisuudesta. Tämän takia on helppo olettaa virheellisesti, että niiden taustalla olevat riskitekijät ovat samoja, mihin syyllistyin itsekin ennen aiheeseen tutustumista. Asiat eivät kuitenkaan aina ole niin, kuin uskoisi niiden olevan.
Lue lisää...


 

Havainnoija Copyright © 2013
Distributed By Free Blogger Templates | Designed by BTDesigner · Powered by Blogger